Nämä tekstit ovat Alkovin Antologia 2013 / These texts are Alkovi Anthology 2013.
Kutsuimme 2013 kirjoittajia lähestymään Alkovissa samana vuonna esitettyjä näyttelyjä vapaamuotoisesti ja -sanaisesti. / In 2013 we commissioned texts by writers inviting them to interpret and make free-formed written reactions to that year's exhibitions.

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |



VELI-MATTI SAARINEN:

Sisäpuoli/ulkopuoli –vastakkainasettelu on ollut yksi länsimaisen metafysiikan keskeisistä kyseenalaistamattomista oletuksista. Se on kritiikittä jäsentänyt kaikkea ajattelua antiikista meidän päiviimme.

Sisäpuoli on merkinnyt positiivisuutta.  Sisäpuolella hengen on ajateltu olevan läsnä itselleen. Se on tarkoittanut varmuutta, rauhallisuutta. Sisäinen äänemme on asetettu levottomuutta ja epävarmuutta herättävää ulkopuolista jälkien maailmaa vastaan.
Sisäisyys on voitu ajatella ikään kuin kodin lämmöksi, kodin, jonka rajoja on puolustettava kylmän ulkopuolisen maailman uhkia vastaan. Minä itse sisälläni asetun puolustamaan kaikkea omaani kaikkea ulkopuolista vastaan.


Voitaisiinko sisäpuoli ja ulkopuoli ajatella toisin? Jacques Derrida on tuotannossaan yrittänyt näin tehdä. Ehkäpä tämä hierarkkinen vastakkainasettelu voidaan ensin kääntää nurin, minkä jälkeen sisäpuolen ja ulkopuolen merkitykset voisivat lisäksi hieman muuttaa merkitystään, saada tartunnan toistensa eri puolista.
Ehkäpä sisäpuoli aina jo tietyllä tavalla on ulkopuoli? Ehkäpä ulkopuoli jo aina jossain määrin on sisällä? Ehkäpä mikään ei ole täydellisen puhtaasti sisäpuolella? Tavalla, jolla miellämme sisäpuoli/ulkopuoli –erottelun, tulee olemaan merkittäviä poliittisia seurauksia.


The dichotomy inside/outside has been one of the most central unquestioned assumptions within Western metaphysics. It has uncritically structured all thinking from antiquity to the present day.

The inside has stood for the positive. The spirit of the inside has been thought to be present for self. It has meant security, tranquillity. Our inner voice has been set against the outside world and its anxiety and uncertainty.

The inside has been considered as the warmth of the home, a home, which borders must be defended against the threats of the cold outside world. I myself inside me am set to defend all my own against everything on the outside.

Could the inside and the outside be considered in another way?Jacques Derrida has attempted to do so in his works. Perhaps this hierarchical dichotomy could be turned around, after which the meanings of the inside and the outside could change slightly, as well as be affected of each other’s different sides.

Perhaps the inside always in a way is on the outside? Perhaps the outside already is in some way on the inside? Perhaps nothing is completely purely on the inside? The way we separate between the inside and the outside will come to have significant political consequences.

Translation: Sofia Aittomaa

[ Näyttely / Exhibition by Tanja Koponen – Tammikuu / January – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Tanja Koponen ]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |



MIINA HUJALA:



Today I found your Gallery Webpage.
I´d like to know how can I apply for Exhibition in your Gallery?
Thank you very much.


All the best,
Wona Cho


Kiitoksia kiinnostuksestasi, vastasin. Toimimme tänä vuonna (vuonna 2013) kutsuperiaatteella, mutta voit lähettää näyttelyideaehdotuksen tähän sähköpostiosoitteeseen, ja me katsomme sopiiko se ohjelmaan. Jos sinulla on mitään kysymyksiä, älä epäröi kysyä. Ystävällisin terveisin.

Dear Miina & Arttu,
Thank you for your kind reply.
Attached are documents for my application for your Gallery.
They are:
1. CV
2. Exhibition proposal
3. Photo 1-12
4. Photo information document

All the best,
Wona Cho


Liittenä tuli 12 kuvaa installaatioista tiloihin, sekä yksityiskohdista, ansioluettelo, kuvaluettelo, ja näyttelyehdotus, jossa kerrotaan, että ollaan kiinnostuneita paikkasidonnaisesta installaatiosta käyttäen lankaa.

Exhibition proposal
I have been interested in site-specific installations using string. The strings are aligned according to basic geometrical objects that are virtually established in the space to be installed. These string installations encompasses paradoxical concepts such as ‘reality-illusion’, ‘matrial-immatrial’, and ‘order-disorder’; a real physical space (i.e., installation) consisted of strings is in line with an unreal fictitious space that arises from ‘illusion’ due to the intersection of strings. Besides, these strings installed in a simple order eventually exhibit a complex form, giving rise to order and pattern as well as division and confusion.
In particular, my installations closely rely on characteristics of given space such that the space itself is recognized as a part of the installation and audience experiences the variance of optical illusion of the installations with respect to their position and perspective.
In Gallery Alkovi, I would like to make installations that fit best in showwindow-like space. Four or five works will be installed using contrasting colored strings that are connected from ceiling to floor (like my earlier works attached together, photo 5). In case nailing on the floor is not feasible, the installations will be made using ceiling and walls.

Vastasimme. Me olemme kiinnostuneita pitämään näyttelysi galleriassamme ensi vuonna. Toisin kuin aiempina vuosina, vuonna 2013 meillä on aihe tai teema, joka antaa sävynsä ensi vuoden agendalle. Teema on löyhä ja sen voi tulkita miten vain taiteilija kokee kiinnostavaksi. Ytimeltään se tarkoittaa, että me haluasimme kutsua taiteilijoita tekemään oman mielipiteensä tai kommenttinsa yhteiskunnan nykytilanteesta liittyen hyvinvointivaltioon, jossa me asumme täällä Suomessa. Loppujen lopuksi muodostuisi sarja eri lähestymistapoja kysymykseen.

Koska tilamme sijaitsee alueella, joka on tunnettu monikerroksellisuudestaan / monista kerroksistaan ja erilaisista sosiaalisista statuksista, ja koska galleriamme on avoin yleisölle/kadulle – koko ajan – me koemme sen asianmukaiseksi paikaksi esittää taiteellisia lopputulemia tämänlaisissa raameissa. Osana tämän vuoden agendaa me myös kutsumme kirjoittajia kirjoittamaan esseitä perustuen näytteyihin kuin myös esittämään mielipiteitä ja ideoita aiheestamme, lopuksi tuottaen kirjan, joka pitää sisällään näyttelyiden/teosten dokumentaatiot kuin myös tekstit. Tämä tietenkin riippuu niistä resursseista, joita me voimme saada kerätyksi ensi vuodelle.

Jos sinä haluaisit olla osa ensi vuoden näyttelykalenteria, me tarjoaisimme sinulle mieluusti tilan ensi vuoden alusta. Jos sinulla on mitään kysymyksiä tai kommentteja galleriamme agendasta niin kysy ihmeessä, me mieluusti kerromme enemmän ja meidän ideamme on antaa taiteilijoille täysi vapaus toteuttaessaan ideansa mutta me olisimme kiinnostuneita keskustelemaan näyttelysuunnitelmasta ennen näyttelyä, jotta me voimme myös miettiä mahdollisuuksia auttaa teosten toteutuksessa tilaamme.

Mutta kaiken kaikkiaan pidimme teoksistasi ja sinun tilallinen ajattelusi esittäytyi niissä ja me ajattelimme, että ne voisivat toimia ikkunassamme.

Kerro mitä mieltä olet?



Takaisin tuli tyytyväisyyden ilmaisu kutsusta galleriaan, projektin toteaminen mielenkiintoiseksi ja innokkuuden ilmaisu osallistumisesta projektiin.

Sekä kysymyksiä:

1. Kun sanoit, että yleinen agenda on taiteilijoiden näkökulma nykytilanteeseen yhteiskunnassa suhteessa hyvinvointivaltioon Suomessa. Kuten tiedätte se on liian laaja. Joten tulisiko minun tarkentaa oma alaotsikkoni tai asiasanani agendan alla?
2. Omasta tilanteestani näyttely tammikuussa ei ole mahdollinen, mutta helmi tai maalis on ok. Mikä on näyttelyn kesto?
3. Onko mahdollista naulata latttiaan tai kattoon? (naula on noin 1,5 cm pitkä ja 2 mm paksu)
(Tämä on tärkeää suunnitellessani installaatiota).


Kiva kuulla, vastasin ja annoin joitain vastauksia kysymyksiin:


1. Kyllä, konsepti on Todella laaja ja me emme etsi tietyntyyppisiä reaktioita tai kommentteja mutta jätämme sen vapaaksi taiteilijoille päättää heidän alaotsikostaan, asiasanastaan tai asenteestaan joka heillä voisi olla. Me haluamme asettaa jonkin verran huomiota galleriamme sijaintiin ja myös valottaa tapaa tarttua ”nykyaikaisuuteen” taiteellisen praktiikan kautta. Sinun tapauksessasi, koska koen, että ehdotetun taideteoksen muoto on jotakuinkin paikaallaan jo, koen että tilanne on juuri siitä, sinun artikulaatiostasi, kuinka käsitellä viitekehystä.
2. Ok, ehkä helmikuu sitten? Me vielä mietimme lopullisia päivämääriä ja annamme sinun tietää mahdollsimman pian kun olemme ne päättäneet – näyttelyn kesto on suunnilleen kolme viikkoa riippuen kuinka paljon aikaa näyttelyn ripustaminen vie.
3. Kyllä, on mahdollista naulata molempiin – parempi niihin kuin seinään itse asiassa. Katto on pehmeää pahvipaneelia (se ei kestä paljon painoa kylläkään) ja lattia on paksua mdf:ää.

Jos on mitään muita kysymyksiä, älä epäröi kysyä.

Helmikuu käy näyttelyajaksi, ja aihetta mietitään tarkemmin. Ilmoitamme kyllä tarkemmasta aikataulusta. Installointi kestää 2 tai 3 päivää, joten ideaali aika avajaisille on 8. helmikuuta. Kysymys julisteesta ja kortista – suunnitteleeko itse? Vastaus, että itseasiassa me emme lähetä kutsukortteja tai tee julisteita, vain sähköisesti, mutta jos haluat itse tehdä niin meillä ei ole mitään sitä vastaan. Tietty.
Kysytään kuinka pitkä ja myös kuinka valoisa on katossa oleva valo, ja varmistus vielä näyttelyn aikataulusta. 08 Feb. Right?
Lähetetty 20.12.2012

Lähetetty 8.1.2013 : Pahoitteluni, että vastaamisessa on kestänyt niin kauan, mutta emme ole olleet Helsingissä ja emme muistaneet tarkkoja mittoja, joten meidän piti tarkistaa ne ennen kuin vastaamme sinulle, mutta valot ovat 36W kirkkaat ja niitä on siellä neljä 90–110 cm pitkiä, ne on kapseloitu kattolamppurakenteeseen, joten koko rakenteen pituus on vähän yli 130 cm. Näyttelyn ajat ovat 5.2. –3.3. ja voit itse päättää kuinka paljon aikaa tarvitset ripustukseen, joten 08 of feb. Kuulostaa hyvältä. Me tarvitsemme lehdistötiedotteen ja jotain näyttelyinfoja jo ensi maanantaihin 14.1. mennessä sisältäen tekstin ja lehdistökuvan. Jos sinulla on mahdollisuus saada kummatkin sekä englanniksi että suomeksi, se olisi mahtavaa mutta me voimme myös kääntää jos tarvitaan.

Jos on mitään kysymyksiä kysy mieluusti, me tulemme vastaamaan useammin tästä lähtien.

Kiitokset ystävällisestä vastauksesta. Tekstien kirjoittaminen on käynnissä mutta siinä saatta kestää vielä pari päivää, sopiiko että ne tulee vasta 16.

Sopii. Jos saisi kuvan myös se olisi mahtavaa.

Tuli lehdistötiedoteteksti ja kuva.
Jos voisitte tehdä suomenkielisen version kirjoituksesta ja jos löydätte niin korjata kielioppivirheet.

“From my perspective the welfare society is a melting pot where all the classes of people having different ideas and ethnic backgrounds who constitute the society live all together without alienation. In it, there are paradoxes such as harmony-contradiction, embrace-conflict, and connection-isolation. The concepts of ‘harmony’, ‘confusion’, and ‘diversity’ are expressed in my installation via illusion. The strings connecting ceiling to floor are aligned with a specific rule following a geometric object. The strings contrasted with black, white, and yellow colors make fussy or simple illusive conformation by their convergence and dispersion. These string installations encompass paradoxical concepts such as ‘reality-illusion’, ‘material-immaterial’ and ‘order-disorder’. A real physical space (i.e. installation) consisting of strings is in line with an unreal fictitious space that arises from ‘illusion’ due to the intersection of the strings. Furthermore, these strings installed in a simple order eventually exhibit a complex form, giving rise to order and pattern as well as division and confusion.” (Kielioppivirheet korjattu).

Kiitos paljon materiaaleista. Me katsomme ne läpi ja teemme suomenkielisen käännöksen.

“Minun näkökulmastani hyvinvointiyhteiskunta on sulatusuuni, jossa kaikenlaiset eri näkemyksiä ja etnisiä taustoja omaavat ihmiset – jotka muodostavat yhteiskunnan – elävät yhdessä vieraantumatta toisistaan. Se sisältää paradokseja kuten harmonia–ristiriita, läheisyys–konflikti ja syleily–eristys. Konseptit “harmonia”, “sekaannus”, ja “monimuotoisuus” ilmaistaan installaatiossani illuusion kautta. Narut, jotka yhdistävät katon ja lattian, on sijoitettu geometristä objektia seuraavan johdonmukaisuuden kautta. Mustan, valkoisen ja keltaisen värin kautta kontrastoidut narut tekevät sekalaisen tai yksinkertaisen illusorisen muodostelman lähenemisensä ja hajaantumisensa kautta. Nämä naruinstallaatiot käsittelevät paradoksaaleja konsepteja kuten “todellisuus–illuusio”, “materiaalinen–immateriaalinen” ja “järjestys–epäjärjestys”. Todellinen fyysinen tila (eli installaatio) koostuen naruista on yhdenmukainen epätodellisen fiktiivisen tilan kanssa, joka nousee “illuusiosta” johtuen narujen leikkaamisesta keskenään. Sen lisäksi nämä langat installoituna yksinkertaiseen järjestykseen esittävät loppujen lopuksi monimuotoisen muodon antaen tilaa järjestykselle ja kuviolle kuin myös jakamiselle ja sekaannukselle.”

Ollaan yhteydessä ripustuksesta ja aikataulusta ja muusta.

Best wishes: Arttu & Miina
Today I found your Gallery Webpage.
I´d like to know how can I apply for Exhibition in your Gallery?
Thank you very much.

All the best,
Wona Cho


Thank you for your interest, I replied. This year (2013) we are an invitation-only space but you can send your proposal to this e-mail address and we will consider whether it might suit our programme. If you have any questions, please do not hesitate to ask. Best wishes.

Dear Miina & Arttu,
Thank you for your kind reply.
Attached are documents for my application for your Gallery.
They are:
1. CV
2. Exhibition proposal
3. Photo 1-12
4. Photo information document

All the best,
Wona Cho


The attachments included 12 photographs of installations in a variety of spaces, a CV, a list of the photographs included and an exhibition proposal, setting out a plan for a site-specific installation using string.

Exhibition proposal
I have been interested in site-specific installations using string. The strings are aligned according to basic geometrical objects that are virtually established in the space to be installed. These string installations encompasses paradoxical concepts such as ‘reality-illusion’, ‘matrial-immatrial’, and ‘order-disorder’; a real physical space (i.e., installation) consisted of strings is in line with an unreal fictitious space that arises from ‘illusion’ due to the intersection of strings. Besides, these strings installed in a simple order eventually exhibit a complex form, giving rise to order and pattern as well as division and confusion.
In particular, my installations closely rely on characteristics of given space such that the space itself is recognized as a part of the installation and audience experiences the variance of optical illusion of the installations with respect to their position and perspective.
In Gallery Alkovi, I would like to make installations that fit best in showwindow-like space. Four or five works will be installed using contrasting colored strings that are connected from ceiling to floor (like my earlier works attached together, photo 5). In case nailing on the floor is not feasible, the installations will be made using ceiling and walls.

We replied. We would be interested in holding your exhibition in our gallery next year. Unlike previous years, in 2013 we will have a subject or theme that will influence the following year’s agenda. The theme is loose and can be interpreted in any way that interests the artist. This is to say that, essentially, we want to invite artists to offer a commentary or their own opinion on the current state of our society, specifically the welfare state that we live in in Finland. The idea is to put together a series of different approaches to the same question.

As our space is located in an area that is known for its multi-layered character and its variety of social statuses and because the gallery is open to the public/street, constantly, we feel that it is the appropriate place for showcasing a series of artistic outcomes in this context. As part of this year’s agenda, we will also invite writers to produce essays based on the exhibitions and to express their opinions and share their ideas on our theme, culminating in the production of a publication that will contain recorded versions of the exhibitions/artworks as well as the texts. All this is naturally dependent on the resources we will be able to secure for next year.

If you would like to be part of next year’s exhibition programme, we would be delighted to make space available for you from the beginning of the year. If you have any questions or comments regarding our artistic agenda, please feel free to ask. We would be keen to discuss it with you further. Our approach is to give the artists completely free reign but we would like to discuss your plan prior to the exhibition so that we can give some thought to how to best display in the space available.

Overall, we liked your works, they clearly reflect your spatial thinking and we thought they would work well in our window.

Let us know what you think?

The next message contained an expression of delight at our invitation. The project was described as interesting and the artist enthusiastic at the prospect of taking part.

It also included some questions:

1. When you said that the overall agenda is an artist’s point of view of what is happening in society at the moment in relation to the Finnish welfare state. As you know, that is just too broad. Should I create my own sub-title or key words?
2. January is not possible for me but February or March would be OK. How long will the exhibition run for?
3. Will it be possible to use nails on the floor or ceiling? (the nail is about 1.5cm long and 2mm thick)
(This is really important for me as I create the installation).


That’s great to hear, I replied, and replied to the questions:

1. Yes, the concept is extremely broad and we are not after any specific reactions or style of commentary. We are leaving it up to the artist to decide on their sub-title, key words and approach. We would like to draw some attention to the location of our gallery and to shed light on the manner in which “contemporariness” is approached through artistic practice. In your case, because I feel that the form of your proposed artwork has already more or less come together, that is what the whole thing is about, your way of articulating the broader frame of reference.

2. Ok, how about February, then? We are still finalising the dates and will let you know as soon as we have made the decision – the total duration of the exhibition will be about three weeks, depending on how long it will take to build it.

3. Yes, you can use hammers on both – and it’s actually better to use them rather than the walls. The ceiling is made of soft cardboard panels (can’t take much weight, I have to say) and the floor is made of thick MDF.

If you have any other questions, please don’t hesitate.

February was agreed and the exact topic is currently under consideration. We will let you know more about the exact schedule. The installation will take 2 or 3 days so the ideal date for the opening would be 8 February. A question about posters and cards – will you be designing these yourself? The reply: actually we don’t send out invitations or print posters, everything is done electronically, but if you would like to do it yourself, we have nothing against it. Of course. Another question: how long and powerful is the ceiling light. Confirming the date. 08 Feb. Right?
Sent 20 December 2012.

Sent 8 January 2013: I’m sorry it’s taken me such a long time to get back to you but we were not in Helsinki and couldn’t recall the exact measurements so we had to check them before responding. The lights are 36W and there are four of them, 90-110cm long, they have been encapsulated in the structure, giving a total length of just over 130cm. The exhibition is scheduled to run 5 Feb to 3 March ad you can decide for yourself how long you need to build it so 08 feb sounds good. We will need a press release and some information about the exhibition by Monday 14 January, including the text and a promotional photo. If you can make both available in both Finnish and English that would be great but we can also get them translated if need be.

If you have any other questions at all, please ask, we will respond more frequently from now on.

Thanks for your kind reply. I’m just in the process of writing the texts but it might take me another couple of days, would it be OK to send them on the 16th.

That’s fine. If we could also have the photo that would be great.

We received a press release and photograph. Could you create a Finnish version of this text and correct any grammatical errors if you find any.

“From my perspective the welfare society is a melting pot where all the classes of people having different ideas and ethnic backgrounds who constitute the society live all together without alienation. In it, there are paradoxes such as harmony-contradiction, embrace-conflict, and connection-isolation. The concepts of ‘harmony’, ‘confusion’, and ‘diversity’ are expressed in my installation via illusion. The strings connecting ceiling to floor are aligned with a specific rule following a geometric object. The strings contrasted with black, white, and yellow colours make fussy or simple illusive conformation by their convergence and dispersion. These string installations encompass paradoxical concepts such as ‘reality-illusion’, ‘material-immaterial’ and ‘order-disorder’. A real physical space (i.e. installation) consisting of strings is in line with an unreal fictitious space that arises from ‘illusion’ due to the intersection of the strings. Furthermore, these strings installed in a simple order eventually exhibit a complex form, giving rise to order and pattern as well as division and confusion.” (Grammatical errors corrected).

Thank you for this material. We will have a look at it and do the translation.

“Minun näkökulmastani hyvinvointiyhteiskunta on sulatusuuni, jossa kaikenlaiset eri näkemyksiä ja etnisiä taustoja omaavat ihmiset - jotka muodostavat yhteiskunnan - elävät yhdessä vieraantumatta toisistaan. Se sisältää paradokseja kuten harmonia-ristiriita, läheisyys-konflikti ja syleily-eristys. Konseptit “harmonia”, “sekaannus”, ja “monimuotoisuus” ilmaistaan installaatiossani illuusion kautta. Narut, jotka yhdistävät katon ja lattian, ovat sijoitettu geometristä objektia seuraavan johdonmukaisuuden kautta. Mustan, valkoisen ja keltaisen värin kautta kontrastoidut narut tekevät sekalaisen tai yksinkertaisen illusorisen muodostelman lähenemisensä ja hajaantumisensa kautta. Nämä naru-installaatiot käsittelevät paradoksaaleja konsepteja kuten “todellisuus-illuusio”, “materiaalinen- immateriaalinen” ja “järjestys-epäjärjestys”. Todellinen fyysinen tila (eli installaatio) koostuen naruista on yhdenmukainen epätodellisen fiktiivisen tilan kanssa, joka nousee “illuusiosta” johtuen narujen leikkaamisesta keskenään. Sen lisäksi nämä langat installoituna yksinkertaiseen järjestykseen esittävät loppujen lopuksi monimuotoisen muodon antaen tilaa järjestykselle ja kuviolle kuin myös jakamiselle ja sekaannukselle.”

Let’s keep in touch regarding the installation and the schedule and everything.
Best wishes:
Arttu & Miina

Translation: Liisa Muinonen-Martin


[ Näyttely / Exhibition by Wona Cho – Helmikuu / February – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Arttu Merimaa ]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


SAARA HACKLIN:

Luonto, metafora ja kuva: mikä massoja liikuttaa?

Saara-Maria Karirannan ja Pekka Niittyvirran Landslide Victory – maanvyörymävoitto, 6.-31.3.2013

Keväällä 2013 kuljen lastenvaunujen kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni. Vallilan kodistani teen kävelyitä lähiympäristöön. Pohjoiseen avautuu Kumpulanlaakson puisto, etelään Kallion kaupunginosa. Puiston rauhallisuuden lisäksi on päiviä, jolloin kaipaan kaupunkia, kahviloita, ihmisiä – ja erityisesti taidetta. Huomaan miettiväni näyttelytiloja ennen kaikkea niiden ovien ja kynnysten kautta. Miten pääsen sisälle? Galleria Alkoviin ei pääse sisälle ja siksi se on täydellinen: voin nähdä taidetta herättämättä nukkuvaa vauvaa.

Saara-Maria Karirannan (s. 1974) ja Pekka Niittyvirran (s. 1974) teos Landslide Victory viittaa nimellään politiikasta tuttuun ilmaisuun. ”Landslide victory,” sanotaan kun ehdokas voittaa vaalit vastaansanomattomalla äänimäärällä. Suomeksi voisi puhua vaikkapa äänivyörystä. Molemmissa ilmauksissa massa on lähtenyt liikkeelle ja vyöryy peruuttamattomalla voimalla eteenpäin. Äänivyöryn lisäksi puhutaan myös äänien satamisesta puolueen tai ehdokkaan ”laariin”. Sittemmin suomalaiset ovat oppineet, että jollekin voi vaaleissa tulla ”iso jytky”.

Etäältä katsottuna Karirannan ja Niittyvirran Alkovin galleriaan tekemä teos on kuin abstrakti maalaus tai veistos. Diagonaali jakaa tilan tummaan alaosaan ja vaaleaan yläosaan. Lähempi tarkastelu paljastaa, että teoksen tumma alue onkin maamassaa. Teos voikin synnyttää katsojassa tiettyä kauhuntunnetta. Jyrkässä kulmassa silmien edessä kallistuva multa saa miettimään, puskeeko märänkostea massa ikkunasta läpi kadulle?

Teoksen multa synnyttää runsaasti assosiaatioita. Sisätilaan kannettu maa tuo mieleen kuvanveistäjä ja muusikko Walter de Marian Earth Room -teoksen. De Marian mullalla täytetty huone on edelleen esillä New Yorkissa. Walter de Marian teos ammentaa minimalismin, maataiteen ja käsitetaiteen teemoista. Minimalistit pyrkivät välttämään representaatiota ja kiinnittämään huomiota objektiin, tässä ja nyt -tilanteeseen. Samalla katsoja tuli tietoiseksi omasta asemastaan ja siitä, miten havainto teoksesta muuttuu. Maan kuljettaminen näyttelytilaan myös kommentoi klassista ajatusta taiteesta luonnon matkimisena. Maa ei representoi, se on maata. Ja samalla kuitenkin viittaa jonnekin muualle. New York Earth Room (1977) -teoksessa tuo maa on ottanut valtaansa huoneen, jota katsoja voi ihmetellä kynnykseltä.

Karirannan ja Niittyvirran teoksessa on yhtä lailla runsaasti merkityskerrostumia. Jo nimellään Landslide Victory kytkee itsensä yhteiskunnalliseen keskusteluun, kun metafora maanvyörystä liittää teoksen erottamattomasti politiikkaan. Myös teoksen sijainti – Helsinginkadulla, aivan Hurstin ruokajakelun vieressä – pakottaa miettimään sen viestiä. Miten äänivöyry on suhteessa ruoka-apua tarvitsevien mutkittelevaan jonoon? Ja kun pimeällä Karirannan ja Nittyvirran teos muuttuu mainosvaloja välkyttäväksi mainokseksi, musta multa ja vilkkuvat valot synnyttävät oudon kontrastin. Mitä tässä juhlitaan? Minkä alle olemme jäämässä?

Maanvyöryssä maa reagoi painovoimaan. Kyse voi olla esimerkiksi maanjäristyksen tai eroosion vaikutuksesta, siis äkillisestä tai hitaasta, mutta yhtä vääjäämättömästä muutoksesta, johon maamassa reagoi. Tärkeintä on ratkaiseva sysäys – tietyn pisteen ylittämisen jälkeen painovoima hoitaa lopun. Landslide Victory -teoksessa metafora muuttuu takaisin materiaaliksi. Äänivyörystä on tullut hallitsematon luonnonvoima, joka pyyhkäisee mennessään kasvukelpoisen maan. Voittajan juhlat pidetään kaaoksen maisemassa.

Karirannan ja Niittyvirran teoksessa maahan avautuu hieman epätavallinen näkökulma. Alkovin ikkuna tarjoaa läpileikkauksen maa-ainekseen: katsoja voi samastua objektiivisen tarkkailijan tai tirkistelijän rooliin, jossa teos olisi äänestystulosta kuvaava käyrä tai ylipäätään jonkinlainen koepala tai läpileikkaus tutkimuskohteesta. Tai sitten näkökulma voi olla paljon klaustrofobisempi. Teos kutsuu miettimään, millaista maan sisällä on: olla haudattuna tai elellä maan matosena? Lopulta, jos teosta katsoo hieman tarkemmin, voi huomata, ettei maata olekaan siinä kuin nimeksi. Se, mikä alunperin näytti painavan Alkovin ikkunoita massallaan, onkin vain ohut kerros. Tietyssä mielessä Landslide Victory on bluffia.

Keväisillä vaunukävelyillä alan kiinnittää erityistä huomiota lumeen ja sen kasautumiseen teiden ja katujen penkereille. Pääseekö tästä kulkemaan? Aurattu lumi muuttuu kevään mittaan entistä likaisemmaksi. Yhtäkkiä Alkovin multateos vertautuu hiekkaiseen lumikasaan, sellaiseen, joka viikkojen kuluessa sulaa näkymättömiin ja jonka alta alkaa puskea uutta elämää.

Nature, metaphor and image: what moves the masses?

Saara-Maria Kariranta and Pekka Niittyvirta’s Landslide Victory, 6 – 31 March 2013

It is spring 2013, I am pushing a pram for the first time in my life. I set out on short walks from my home in Vallila, Helsinki. To the north of us lies Kumpulanlaakso Park and to the south the neighbourhood of Kallio. While I enjoy the peace and quiet of the park, there are days when I find myself longing for the city, café life, other people – and especially art. I catch myself mentally assessing the galleries by their entrances. How will I get in? Alkovi Galleria has no entrance whatsoever and this is precisely what makes it so perfect; I can enjoy the art without waking the baby.

Saara-Maria Kariranta (b. 1974) and Pekka Niittyvirta’s (b. 1974) Landslide Victory references a political phenomenon, familiar to electorates everywhere. A landslide victory, or äänivyöry to give it its near-direct Finnish equivalent. In both languages the image is of a mass of earth irreversibly and unstoppably on the move. In Finland, people also tend to refer to votes “raining” into a candidate or party’s “trough”. Latterly, a further term has been added to the Finnish political lexicon. Launched by the leader of the True Finns party leader Timo Soini, a jytky is a variation on a landslide, a particularly unexpected one, scored by a perceived underdog.

Seen from afar, the Karirinta and Niittyvirta installation on display at Alkovi Galleria is like an abstract painting or sculpture. The space is split on the diagonal into a dark bottom half and a light top half. On closer inspection it becomes apparent that the dark half is made up of earth. Indeed, it is enough to prompt a feeling of terror in the viewer. Faced with this mass of earth, tilting towards its audience at a steep angle, you cannot help but wonder whether the damp mass might push its way through the window and out on to the street.

The earth used in the piece prompts a wealth of associations. Placed in an indoor space, it calls to mind sculptor and musician Walter de Maria’s Earth Room. De Maria’s earth-filled room remains on display in New York. It draws on minimalism, land art and conceptual art. Minimalists seek to avoid direct representation and to focus on the object, the here and now. Simultaneously, it allows the viewer to become aware of their own position and how their perception of an art work shifts. The act of transporting earth to an art gallery space is also a commentary on the ancient notion of art as an imitation of nature. The earth is not representation, it is earth. And yet it refers to something far away at a great distance. In New York Earth Room (1977), earth has taken over an enormous room, leaving the viewer wondering in the doorway.

Karirinta and Niittyvirta’s work, similarly, has many layers of meaning. The title, Landslide Victory, in itself, links it with a wider social debate, with the metaphor connecting it inextricably with politics. Its location too, on Helsinginkatu, immediately adjacent to the Hursti food bank, forces the viewer to ponder at its message. How is a political landslide linked to the long, weaving queue of people waiting to receive a parcel of free food? And once darkness falls, Kariranta and Niittyvirta’s work turns into an advertisement, complete with flashing neon lights, with the dark earth and flashing lights creating an odd contrast. What is it we are celebrating here, precisely? What are we about to be hit by?

In a landslide, a landmass reacts to the forces of gravity. It could be set off by an earthquake or erosion, in other words, caused by either a sudden or slow but nevertheless unstoppable change that the earth must react to. The key is that final, crucial push – after a certain point, gravity will take care of the rest. In Landslide Victory, metaphor reverts to material. The landslide has become an uncontrollable force of nature that sweeps away fertile land with it. The victory celebration will be held in a landscape dominated by chaos.

Karirinta and Niityvirta’s work opens up a somewhat unusual perspective on earth. The window at Alkovi offers a see-through view of the mass: the viewer can identify with the role of an objective observer or voyeur, where the artwork can alternately be seen as a graph depicting an election result or some sort cross-sectional image of or a biopsy excised from a research subject. Or the perspective could be far more claustrophobic. The title invites us to consider what it would be like underground, whether buried or as a resident worm. Finally, if you look at the work more closely, you see that it is made up of barely any earth at all. The mass that at first appeared to press against the Alkovi windows with its immense heft, is just a thin layer. In a sense, Landslide Victory is a bluff.

Walking around pushing a pram in springtime, you start to notice the snow and how it has been piled up on the roadside. Will I be able to pass here? As the spring wears on, the snow becomes dirtier and dirtier. Suddenly, the earthy artwork at Alkovi can be compared to such a snow pile, laced with grit and other dirt. Over the coming weeks it will all melt and vanish and new life will again begin to emerge from beneath it.

Translation: Liisa Muinonen-Martin

[ Näyttely / Exhibition by Pekka Niittyvirta & Saara-Maria Kariranta – Maaliskuu / March – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Pekka Niittyvirta ]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


ANNA VIRTANEN:

Anna Virtanen
17.2.2014


Tatu Engeström: Display

“Display on rekonstruktio Helsingin Vallilassa sijaitsevan asunnon esinesommitelmista. Näyttelytilassa ovat asunnon alkuperäiset esineet asunnossa sijaitsevilla paikoillaan. Osana teosta on valokuva-triptyykki, joka koostuu kolmesta valolaatikosta. Kuvat on otettu asunnosta ennen esineiden siirtämistä. Näyttelyn päätyttyä esineet palautetaan takaisin asuntoon tarkasti merkityille paikoilleen.” (Tatu Engeström Display-näyttelyn tiedotetekstissä)
Vitriiniä muistuttavassa tilassa on esillä kokonaisuus esineitä. Kokonaisuutta yhdistää toisiinsa paitsi niiden aiempi sijainti vallilalaisessa asunnossa, myös niiden käyttöhistoria: niitä ei ole käytetty mihinkään. Näiden esineiden ainoa tarkoitus on ollut olla esillä. Toistamalla esinesommitelman galleriassa Tatu Engeström siirtää yksityisen näyttelyn julkiseen tilaan.
Engeströmin toiminta tuo mieleeni arkeologin. Asunnon alkuperäisestä irtaimistosta hän on huolellisesti erotellut pois funktionaalisen, kaaputtanut pois kaiken, millä on ollut jokin käyttötarkoitus, ja siirtänyt jäljelle jäävän esiin vitriiniin. Samaa museologista tarkkuutta mukaillen hän on pyrkinyt säilyttämään esineiden suhteet toisiinsa nähden. Asunnon kolme seinää on levitetty yhtenäiseksi pinnaksi Alkovi-gallerian takaseinämälle ja huonekalujen tilalla on pelkistetyt, eleettömyyttä tavoittelevat raakapuiset rakenteet pitämässä esineet alkuperäisillä paikoillaan.
Perinteisiä museon metodeja mukaillen Engeströmin eleet pyrkivät korostamaan esillepanon dokumentaarisuutta ja neutraalia toteavuutta. Paitsi valitut materiaalit ja noudatettu tarkkuus, todenperäisyyttä todistelevat myös näyttelyn kokonaisuuteen sisällytetyt valokuvat alkuperäisestä asunnosta: esineet tosiaan tulevat jostain, asetelma ei ole keksitty.
Samalla valokuvat toimivat kuin museon esineiden taustaa avaavat tekstiplanssit. Kun objektit on irrotettu alkuperäisestä kontekstistaan, taustoittavien tekstien, tai nyt valokuvien kautta esille asettaja kertoo katsojalle sen, mitä esineestä tiedetään, tai mitä siitä halutaan paljastaa. Molemmissa vitriineissä objektit asettuvat leijumaan irralleen ympäröivästä todellisuudesta, näennäisesti suhteeseen ainoastaan toistensa ja esille asettajan niistä paljastaman tiedon kanssa.
Huolimatta todenperäisyyden todistelusta ja esille asettajan eleiden neutraaliudesta molemmissa vitriineissä, niin museossa kuin myös täällä Helsinginkadulla, alkaa tapahtua jotakin. Esineet saavat mystisen kajon. Ne eivät suostu jäämään irrallisiksi yksiköiksi. Syntyy liikettä esineiden, niistä annetun tiedon, minun ja ympäröivän kaupungin välille. Jo ennen kuin ehdin huomata, olen hahmotellut asunnolle asukkaan ja esineille omistajan. Toteavaan kokonaisuuteen sekoittuu väistämättä fiktio, narraatio, joka kiinnittyy viereiseen nakkikioskiin ja Helsinginkadulta kantautuviin huutoihin.

Anna Virtanen
17 February 2014


Tatu Engeström: Display

“Display is a reconstruction of the decorative accessories on display at a flat in the Vallila neighbourhood of Helsinki. In the exhibition space, the items sourced from the property have been arranged in exactly the same pattern as at their original location. The work additionally consists of a photographic triptych comprising three light boxes. The photographs have been taken in the flat prior to the removal of the objects. After the exhibition has finished, the items will be returned to the flat and restored to their original arrangement.” (Tatu Engeström, from the exhibition press release)
The space, reminiscent of a display case, features a collection of objects. What the objects have in common is not only their previous location at a Vallila flat but also their history: they have never been used for anything. The sole purpose of these items has been to remain on display. By recreating the arrangement at an art gallery, Tatu Engström is transferring a private exhibition into a public space.
Engström’s actions call to mind those of an archaeologist. He has sifted through the personal property at the flat to removing anything functional, brushing away anything with a purpose before placing the remaining items in a display case. Observing the same curatorial attention to detail, he has sought to preserve the exact placement of the objects and their relative distance to one another. The property’s three walls have been spread as a single uniform surface at the rear of Alkovi Galleria, while furniture has been replaced with rough, pared down structures, which exist to house the items in their original locations.
In keeping with conventional museum methods, Engström’s actions seek to highlight the documentary and coolly observational nature of the presentation. The chosen materials and carefully maintained precision together with photographs taken at the flat are evidence of the truthfulness and authenticity of what is on offer: all the items originate somewhere, the set up is not made up.
At the same time, the photographs serve the same purpose as exhibition labels. With the objects removed from their original context, these texts, or, in the case of this particular exhibition, the photographs, are employed by the exhibitor to share with the gallery visitor what is known about an object or to reveal the information they wish to divulge. In both display cases the objects are placed afloat, detached from their surrounding reality, connected only to one another and the information provided by the curator.
Despite the insistence on verisimilitude and the seeming neutrality of the display, something quickly begins to happen, both at the notional museum and at this particular gallery on Helsinginkatu. The objects take on a sort of mythical hue. They refuse to remain detached and isolated units. Suddenly, there is movement, between the objects, the information provided, me and the city around me. Before I am even aware of it, I have sketched my own impression of the flat’s inhabitants, created an owner for the objects. Unavoidably, irrefutably, the seemingly neutral reality begins to blend with fiction, with narratives, mixing with the scent of the nearby burger van and the shouts emanating from Helsinginkatu.

Translation: Liisa Muinonen-Martin

[ Näyttely / Exhibition by Tatu Engeström – Huhtikuu / April – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Tatu Engeström]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


KIMMO JYLHÄMÖ:

Eräänlaista rajatilan tutkimusta
... ihmisen hyvyys kasvaa kuin viinipuu,
ruohon kasteen ruokkimana, kasvattamana,
viisasten ja oikeudenmukaisten ympäröimänä,
kohti muuttuvaa taivasta

Pindaros, kreikkalainen runoilija 520–440 eaa.

Riikka Aresalon teos Missä ruoho on vihreämpää – Where the grass is greener Galleria Alkovin näyttelytilassa Helsinginkadulla oli eräänlainen rajatila Pindaroksen idyllin ja inhorealistisen dystopian välillä. Ei viinipuuta, ei kastetta, ei aitoa kasvua, pelkkä muovinen golf-greeni karussa tilassa. Samalla teos esittää ja nimeää paikan, jossa ruoho on vihreämpää, satunnainen vihreä keidas mainosikkunoiden välissä, naapurissa Veikko Hurstin ruokajakelupiste, yhteiskunnallisen köyhyyden ja laupeuden elävä muistomerkki.
Kirjassaan The Fragility of Goodness Martha Nussbaum on erityisen tykästynyt Pindaroksen runoon, jossa verrataan ihmisen hyveellisyyttä viinipuuhun. Metafora nostaa esille ihmisen hyveiden riippuvuuden ympäristöstä ja kaikesta, mikä voi vaikuttaa ihmiseen. Riippuvuudessa on kysymys onnesta – joka ei ole objekti, ei toinen ihminen, ei jumala vaan pelkkä onni, fortuna. Ihmisenä olemista määrää siis riippuvuus jostakin, jota ei voi määrittää ennalta.
Vaikuttaminen onneen ja onnen kontrolloiminen tapahtuu järjen kautta ja juuri järkeilyhän erottaa ihmiset muista elävistä kuten erityisesti kasveista. Kysymys järjen ja onnen suhteesta on siksi kysymys kontrollin ja kontrolloimattoman suhteesta. Ja tämä suhde taas herättää perustavan kysymyksen siitä, mikä on ihmisen suhde siihen, mitä ei voi kontrolloida. Kuinka itseriittoinen ihmisen pitäisi olla suhteessa onneen ja mikä on järjen oikea asema ja vaikutusvalta tässä itseriittoisuudessa?
Nussbaum kritisoi näkemyksiä, joissa ihminen erotetaan onnesta liiallisen järjen kontrollin avulla. Silloin oletetaan, että ihminen voisi olla täysin itseriittoinen, riippumaton onnesta, lähes jumalan asemassa. Sen sijaan tavoitteena pitäisi olla päinvastainen ajattelu, jossa ihmistä ei nähdä täysin itseriittoisena, jumalallisena ja teoreettisena ilmestyksenä. Nussbaumin kritisoimassa etiikassa arvot ovat riippumattomia onnesta. Sellaisessa ajattelussa on olemassa pysyvä ja muuttumaton arvojen maailma, jossa hyvän moraalin arvo on loukkaamaton. Näin se tekee selkeän eron moraalisten ja muiden arvojen välillä, mutta kuitenkin katsoo, että moraalinen arvo on loppujen lopuksi tärkein.
Nussbaum yrittää nähdä ihmistä moraalisesti haavoittuvaisena ”kasvina” ja tässä mielessä moraalisena toimijana. ”Minä haavoittuvana kasvina” tarkoittaa sitä, että moraaliseen toimintaan vaikuttaa myös tekemättä jättämiset. Kaikki tietävät, että meidän on jatkuvasti valittava kilpailevien ja yhteismitattomien hyveiden väliltä ja joskus joudumme olemaan väärässä tai tekemään väärin voimatta vaikuttaa asiaan. Silloin myös ihmiseen sattuva asia voi ilman suostumusta muuttaa elämää.
Nussbaum tekee kolme kysymystä järjen rajoista.
1. Mikä on onnen asema sellaisissa suhteissa, jotka voivat muuttua helposti vastakkaisiksi eli mikä on rationaalisen suunnittelun suhde ystävyyteen, rakkauteen, poliittisuuteen ja omistamiseen? Nämä ”ulkoisuudet” kuten ystävyys, rakkaus, poliittisuus ja omistaminen voivat olla kaikki paitsi välineitä myös päämääriä.
2. Voiko suhde ”ulkoiseen” ylipäätään olla harmoninen?
3. Missä määrin järki voi olla itseriittoinen suhteessa omaan ”ulkoisuuteensa”? Nämä ulkoisuudet tarkoittavat järjelle ulkoista, mutta meille kaikille hyvin sisäistä ja läheistä eli tunteita, haluja, emootiota, ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta. Miten käy hyveen, kun se joutuu konfliktiin irrationaalisuuden kanssa?
Näitä rajoja ei voi määrätä täysin etukäteen, vaan aina jää tila ”onnelle”. Nussbaumin kritiikin kohteena ovat itseriittoiset projektit, jotka ylittävät ihmisen kognitiiviset rajat. Näitä projekteja ovat esimerkiksi tieteelliset tai metafyysiset yritykset siinä määrin kuin niiden kyseenalaisina eettisinä motiiveina on läheisyys, turvallisuus ja valta – lyhyesti sanottuna kontrolli.
Nussbaumin mukaan meidän pitäisi tajuta, että ihmisen älyllisen toiminnan rajat rajaavat eettistä keskustelua – mutta samalla etiikan tehtäväksi muodostuu oikean inhimillisen asenteen määrittely suhteessa näihin rajoihin. Siksi etiikkaa ei voi irrottaa mistään periaatteista eikä kysymyksestä totuudesta. Etiikka on jatkuvasti eräänlaista rajatilan tutkimusta.

An exploration of sorts into liminalities
...human excellence grows like a vine tree,
fed by the green dew, raised up,
among wise men and just,
to the liquid sky

Pindar, Greek poet 520–440 BCE

Riikka Aresalo’s Missä ruoho on vihreämpää – Where the grass is greener at Alkovi Galleria on Helsinginkatu in Helsinki was a liminal state of sorts, between Pindar’s ideal expressed above and a grotesquely realistic dystopia. There is no vine tree, no dew, no real growth, just a plastic golf green set within a space that is disconsolately bare. Simultaneously, the installation represents and defines a place where the grass truly is greener, an incidental oasis amidst endless display windows, located next door to a food bank, a living memorial to social deprivation and compassion.
In her book, The Fragility of Goodness Martha Nussbaum expresses her particular fondness for Pindar’s poem comparing human virtue to a vine tree. The metaphor highlights how our goodness is dependent on our environment and the sum total of the influences that surround us. This dependence is a matter of luck – and luck is not an object, another person or a god. It is simply fortuna, dumb luck. Our human existence, our humanity, is determined by our dependence on something that cannot be pre-emptively defined.
Luck is kept in check through the power of reason and it is precisely our capacity for reasoning that separates humans from other living things, particularly plants. The issue of reason versus luck is therefore a matter of control versus the uncontrollable. And this gives rise to a rather fundamental question about our relationship with what is beyond our control. How self-sufficient ought we to be with regard to luck and what is the proper status and role of reason within this self-sufficiency?
Nussbaum puts forward a critique of notions that separate humans from luck through excessive control by reason. These notions make the assumption that humans have the capacity to be entirely self-sufficient, independent of luck, giving them an almost god-like status. Instead, we should aim for the opposite, to not think of human beings as self-sufficient, god-like and theoretical beings. In the ethics critiqued by Nussbaum, values exist independently of luck, a form of thinking that implies a permanent and unchangeable set of values, where good morals are inviolable. Thus it makes a clear distinction between moral and other values while considering moral values to be of the most importance.
Nussbaum attempts to see humans as a morally vulnerable “plant” and, in this sense, as moral agents. “I as a vulnerable plant” means that moral agency also comprises the absence of action. Everybody is aware that we are engaged in a continual series of choices between competing and non-comparable virtues, indeed at times we are forced to be wrong or act in a way that is wrong without having any control over the matter. As such, something that is painful can, without our agreement or permission, change our lives.
Nussbaum puts forward three questions on the limitations of reason.
1. What is the role of luck in relationships that can easily become their opposite, i.e. what is the role of rational planning in relation to friendship, love, political activity and attachment to property or possessions. These “external happenings” like friendship, love, political activity and ownership can all be not just a means to an end but an end in themselves.
2. Is it possible for our relationship with an “external happening” to be harmonious?
3. To what extent can reason be self-sufficient in relation to its own external status? Externality is used to refer to something that is external to reason but nevertheless something internal and intimate to all of us, i.e. our emotions, desires, corporeality and sexuality. What happens to virtue when it finds itself in conflict with irrationality?
These boundaries cannot be fully determined in advance, there is always room for “luck”. Nussbaum aims her criticism at self-sufficient projects that exceed the limits of human cognition. These projects include scientific or metaphysical attempts insofar as their questionable ethical motives are closeness, security and power – in short, control.
According to Nussbaum, it is important for us to understand that the limits of human cognitive activity frame the debate on ethics – and yet the role of ethics is to define the proper human attitude in relation to these limits. This is why ethics cannot be considered separately from principles or the question of truth. Ethics remains a kind of an exploration of liminalities.

Translation: Liisa Muinonen-Martin

[ Näyttely / Exhibition by Riikka Aresalo – Toukokuu / May – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Riikka Aresalo ]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


KIMMO MODIG:

NOT THE PROBLEM NOR THE SOLUTION
by
Kimmo Modig

*
This script is based on an exhibition by HAPPY MAGIC SOCIETY in ALKOVI GALLERY, Helsinki. The exhibition was open between 1st and 30th of June, 2013.
*
PLEASE NOTE: It should be unclear whether the dialogue is
actually spoken in situation or being overdubbed.


1. INT. WHITE ROOM.

Red textiles such as drapes and blankets are placed mindfully around the space. The room is very clean, with neutral lighting. Placed on the window pane is an object referring to Christmas.
Almost hidden from sight somewhere is a misplaced book with a meaningful yet vague title.

ESSI enters STAGE LEFT, dressed in what could be described
as grey overalls, with either mould or stains on sleeves.
At first, it seems she is walking directly towards the table to sit down. But just before reaching the chair, she starts to take little diagonal steps around the space, mostly with her hands, while looking out from the window. For 15 minutes, she is trying to force herself to speak, mimicking a plant that is reaching for the sun.

ESSI: (inaudible)

ESSI sits down with her right foot spread straight on the table.

ESSI: (murmurs, almost sings) Intercom? Inter-

MIKKO enters STAGE LEFT, galloping, looking away, wearing a long sleeved kimono made of black satin and a pair of black khaki pants underneath. He is holding a short audio Y cable in his hand. Mikko doesn't recognize anything in the room. He hands someone [in the audience?] a note. It says: "I long to be in the open prairie but I hate to think this is how it would feel."

MIKKO: Intercom?

NARRATOR: One could be forgiven to think they are talking about intercommu- (interrupts him/herself)

NARRATOR: I'm a voice without a body, a scene without protagonists, a city devoid of noises and pigeon shit.

2. INT. WHITE ROOM

MIKKO sits down. Soft, distinctive, purring noise is heard. Subtle changes in scenery take place behind the window. A cultural worker walks by outside but feels ashamed and hurries away from the scene.

Exotic fruits are placed on a small, white Artek shelf above the table.

KIMMO: (from underneath the table) This is all I can say, as saying is not the way forward with our society. (pauses) Back in L.A., in the corner of West Washington Boulevard and South St. Andrews Place, I said to her: "Showing works in a gallery is not the problem nor the solution." [Think of substitutes for Los Angeles.]

NARRATOR: Consider the many nots there. The shift from "yes" in 2013 to "no" in 2014 is worth pointing out.

MIKKO faints dramatically slowly, with no facial expression.

ESSI tears out a limb (from somewhere/-thing) and eats it along with the exotic fruits, but spits some out to form a pile in the middle of the room. The spitting is done at first quickly and then very slowly, dance-like.

NARRATOR: In the newspaper, it was desrcibed as a "festive waste of material", like a party of some kind, honouring the last minutes of our civlization's existence.

MIKKO's trembling hand can be seen trying to connect a recorder and a speaker with his audio cable in order to create feedback. [Think of a reference to friendship.]

NARRATOR: "The deletion and emphasis are in the original text, taken from a press release for May 1, 1978, supplied by the Academy of American Poets, New York."

KIMMO: This was...oh, you say it.

FEMALE ROBOTIC ANNOUNCER VOICE: This is the only part in the script that makes a clear reference to the exhibition in Alkovi gallery by Happy Magic Society.

KIMMO: or is it?

FEMALE ROBOTIC ANNOUNCER VOICE: A group consisting of, at least, Essi Kausalainen and Mikko Kuorinki. We just heard our narrator resitating a footnote from "The Wishing Bone Cycle", a book that was shown as part of Happy Magic Society's Alkovi exhibition. The book was an object in the exhibition. And the footnote we just heard is from the first page of the book, you lazy piece of shit.

KIMMO: It's just that... (nervously) I've lost my faith in knowledge because I never had it, either faith or knowledge. (shouts) And you are the most horrible video game cliché, reverberating in the hallways of every first-person shooter.

FEMALE ROBOTIC ANNOUNCER VOICE: I just want people to know it's time.

ESSI dies quickly, as does MIKKO. KIMMO and NARRATOR both exit STAGE RIGHT. A neon colored banner is placed above the fruit shelf. The banner has "NEW KINGS" written on it with a gothic typeface. Outside, the culture worker seen earlier walks by, dressed up as Hamlet's father, but is too proud to enter.

3. EXT. INDUSTRIAL AREA, LOS ANGELES.

Various objects of different sizes are placed resting on a wall of a simple, small-sized storage facility located in an industrial area with no neighbours in sight. Sound of artifical wind is heard.

Two accepted grant applications, various e-mails, and search results from piraattilahti.org and momondo.com are printed on the aspahlt.

MIKKO's legs can be seen from the RIGHT SIDE of the building, just and just. Slowly it becomes apparent that the makeshift fan-like construction on the top of the building is ESSI's head and right arm, in an ergonomically untypical formation.

ESSI: [exhales heavily, sounding like wind blowing]
MIKKO: [whistles the theme from "The Wire"]
FADE TO BLACK

The soft purring noise heard on the first scene replaces all other sounds.
THE END

*
EI ONGELMA EIKÄ RATKAISU
Kimmo Modig

*
Käsikirjoitus perustuu HAPPY MAGIC SOCIETYn näyttelyyn ALKOVI GALLERIASSA Helsingissä. Näyttely oli esillä 1.– 30. 6. 2013 *

HUOM: Pitäisi jäädä epäselväksi, käydäänkö tilanteen vuoropuhelu suorana paikan päällä, vai onko se dubattua.

1. SISÄTILA VALKOINEN HUONE

Tilaan on harkitusti aseteltu punaisia tekstiilejä, kuten verhoja ja huopia. Huone on erittäin siisti, valaistus on neutraali. Ikkunalaudalle on asetettu jouluun viittaava esine. Jossain, melkein piilossa näkyvistä, on kirja, jolla on merkityksellinen, joskin epämääräinen nimi.

ESSI tulee NÄYTTÄMÖLLE VASEMMALTA yllään asu, jota voisi kuvata harmaaksi haalariksi, hihoissa on tahroja tai hometta.
Ensin hän näyttää kävelevän suoraan pöydän ääreen istumaan. Mutta vähän ennen tuolia hän alkaakin ottaa pieniä sivuaskelia ympäri tilaa, enimmäkseen käsillään, ja katsoo samalla ulos ikkunasta. 15 minuutin ajan hän yrittää pakottaa itseään puhumaan ja esittää pantomiimina kasvia, joka kurottautuu kohti aurinkoa.

ESSI: (kuulumattomissa)

ESSI istuu toinen jalka ojennettuna suoraksi pöydälle.

ESSI: (mumisee, melkein laulaa) Sisäpuhelin? Sisä-

MIKKO tulee NÄYTTÄMÖLLE VASEMMALTA laukaten, katselee poispäin yllään pitkähihainen musta satiinkimono ja sen alla mustat khakihousut. Kädessään hänellä on lyhyt haaroitusjohto. Mikko ei huomioi mitään huoneessa näkemäänsä. Hän antaa jollekin [yleisön joukosta?] lapun. Sinä lukee: ”Haluaisin kovasti olla aavalla preerialla, mutta minusta on kamalaa ajatella, että se tuntuisi tältä.”

MIKKO: Sisäpuhelin?

KERTOJA: Voisi olla anteeksiannettavaa ajatella, että he puhuvat kommunikaatiosta” (kesketyttää itsensä)

KERTOJA: Minä olen ruumiiton ääni, kohtaus ilman henkilöitä, kaupunki vailla ääniä ja pulunpaskaa.

2. SISÄTILA VALKOINEN HUONE

MIKKO istuutuu. Kuuluu hiljaista selvästi erottuvaa hurinaa. Ikkunan takana maisemasssa tapahtuu vaivihkaisia muutoksia. Ulkona kulttuurityöntekijä kulkee ohi, mutta häntä hävettää ja hän kiiruhtaa pois näkyvistä.

Artek-hyllylle pöydän yläpuolella asetellaan eksoottisia hedelmiä.

KIMMO: (pöydän alta) Muuta en voi sanoa sillä sanominen ei vie tätä yhteiskuntaa eteenpäin. (pitää tauon) Aikoinaan Los Angelesissa, West Washington Boulevardin ja South St. Andrews Placen kulmassa sanoin hänelle: ”Töiden esitteleminen galleriassa ei ole ongelma eikä ratkaisu.” [Mieti korvaajia Los Angelesille.]

KERTOJA: Pohdi näitä useita kieltoja. Siirtymä vuoden 2013 ”kyllästä” vuoden 2014 ”eihin” kannattaa panna merkille.

MIKKO pyörtyy dramaattisen hitaasti, ilmeettömän näköisenä.

ESSI repäisee raajan (jostakin/otuksesta) ja syö sen yhdessä eksoottisten hedelmien kanssa, mutta sylkee osan kasaksi keskelle huonetta. Sylkeminen tapahtuu alkuun nopeasti, sitten hyvin hitaasti, tanssinomaisesti.

KERTOJA: Sanomalehdessä sitä kuvattiin ”juhlavaksi materaalin tuhlaukseksi”, kuin jonkinlaisiksi juhliksi, joilla kunnioitettiin meidän sivilisaatiomme olemassaolon viimeisiä hetkiä.

Näkyy MIKON tärisevä käsi, joka yrittää yhdistää nauhuria ja kaiutinta haaroitusjohdolla saadakseen äänen kiertämään. [Mieti viittausta ystävyyteen.]

KERTOJA: "Poistot ja korostukset ovat samat kuin alkuperäisessä tekstissä, joka on otettu Amerikan runoilijoiden akatemian 1. 5. 1978 New Yorkissa päivätystä lehdistötiedotteesta.”

KIMMO: Tämä oli... uuh, sano sinä.

ROBOTTIÄÄNINEN NAISKUULUTTAJA: Tämä oli käsikirjoituksen ainut osa, jossa selvästi viitataan Happy Magic Societyn näyttelyyn Alkovi-galleriassa”,

KIMMO: Vai onko?

ROBOTTIÄÄNINEN NAISKUULUTTAJA: —a ryhmään kuuluvat ainakin Essi Kausalainen ja Mikko Kuorinki. Kuulimme juuri kertojan lausuvan alaviitteen kirjasta"The Wishing Bone Cycle", joka oli näytteillä osana Happy Magic Societyn näyttelyä Alkovissa. Kirja oli yksi näyttelyesineistä. Ja alaviite, jonka kuulimme, oli kirjan ensimmäiseltä sivulta, senkin laiska paskiainen.

KIMMO: No kun... (hermostuneesti) Olen menettänyt uskoni tietoon, sillä minulla ei ole ole koskaan ollut kumpaakaan, ei uskoa eikä tietoa. (huutaa) Ja sinä olet kammottavin videopeliklisee joka kaikkien räiskintäpelien käytävillä kaikuu.

ROBOTTIÄÄNINEN NAISKUULUTTAJA: Haluan vain kertoa ihmisille että nyt on aika.

ESSI kuolee nopeasti, samoin MIKKO. KIMMO ja KERTOJA molemmat poistuvat NÄYTTÄMÖLTÄ OIKEALLE. Hedelmähyllyn yläpuolelle laitetaan neonvärinen banderolli. Banderolliin on kirjoitettu fraktuuralla ”UUDET KUNINKAAT”. Ulkona ohi kulkee jo aiemmin nähty kulttuurityöntekijä, tällä kertaa pukeutuneena Hamletin isäksi, mutta hän on liian ylpeä tulemaan sisälle.

3. ULKOITLA, TEOLLISUUSALUE LOS ANGELESISSA.

Useita erikokoisia esineitä on pantu nojalleen pienen, arkisen varastorakennuksen seinää vasten teollisuusalueella, missä ei näy yhtään naapuria. Kuuluu keinotekoista tuulen suhinaa. Asfaltille on tulostettu kaksi hyväksyttyä stipendihakemusta, muutama sähköpostiviesti ja hakutuloksia piraattilahti.orgista ja momondo.comista.

MIKON jalat ovat juuri ja juuri näkyvissä rakennuksen OIKEALTA PUOLELTA. Hitaasti käy ilmi että rakennuksen katolla näkyvä tuulettimen tapaisessa rakenelmassa on ESSIN pää ja oikea käsivarsi ergonomisesti hankalassa asennossa.

ESSI: [hengittää raskaasti ulos, kuulostaa tuulelta]
MIKKO: [viheltää ”The Wire" -sarjan tunnusmusiikkia]

HÄIVYTYS PIMEÄÄN

Ensimmäisessä näytöksessä kuulunut hiljainen hurina korvaa kaikki muut äänet.

LOPPU

*

Translation: Liisa Muinonen-Martin

[ Näyttely / Exhibition by HAPPY MAGIC SOCIETY – Kesäkuu / June – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Arttu Merimaa ]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


ARTTU MERIMAA:

Vielä yhden kerran
Arttu Merimaa

“Encore juhlistaa tilannetta, jossa katsoja, teos ja paikka kohtaavat. Se pokkaa edessään näkyvälle, ohikulkijoille ja yleisölleen – kirjaimellisesti.”

Encore on esitys, jossa liikkuvat peilit performoivat ympäristöään avautuvan ja sulkeutuvan verhon takana. Tässä tapauksessa tulee puhua performoinnista reflektoinnin sijaan, sillä peilit eivät esitä vain heijastuksia, vaan oman liikkeensä sekä katsojan vaihtuvan position avulla ne luovat liikkuvia kuvia kaupunkiympäristöstä ja sen käyttäjistä. Peilit nyökkäilevät katsojille. Kysymys on jonkinlaisesta mekaanisesta teatterista. Tai siis kyseessä on teatraalinen tilanne, joka viittaa tiettyihin teatterin elementteihin: esirippuun ja yleisölle rivissä kumartavaan, suosionosoituksia keräävään näyttelijäkuntaan.

Yhteiskunnallisessa vallankäytössä kaikenlaista suhmurointia, korruptiota ja valehtelua kutsutaan usein politiikan teatteriksi. Siinäkin asiat häviävät verhojen taakse tai esiintyvät heijastuksina ja vääristyminä. Tässä yhteydessä kansa vertautuu yleisöön, joka passiivisena ja voimattomana seuraa sivusta kun vallan valtikoilla jonglöörataan ja tehdään temppuja.

Teatterista, politiikasta ja peileistä tulee helposti mieleen Mayakovsky/Brecht-lainaus taiteesta ei peilinä jolla heijastaa vaan vasarana jolla muokata yhteiskuntaa. Käsittääkseni tämä viittaa taiteen tekemiseen ja esittämiseen aktiivisena argumentoivana toimintana, joka on muutokseen pyrkivää ja idealistista mieluummin kuin kuvaavaa ja todellsuutta toisintavaa. Peiliä pidetään heijastavana pintana, joka pystyy korkeintaan luomaan illuusioita todellisuudesta. Sen luoma kuva on aina virheellinen ja vääristynyt – karnivaalitemppu. Peilin mahdollinen muutosvoima on aina projisoivaa. Se voi synnyttää ajatuksen muutoksesta itsetutkiskelun kautta. Mutta peilillä on myös potentiaalinen aktiivinen asema.

Tyhjiössä valonnopeudella liikkuva peili kykenee tuottamaan valoa muuntamalla tyhjiön virtuaalisten fotonien energian oikeiksi fotoneiksi (välittäjähiukkasiksi joista valo muodostuu). Virtuaalihiukkaset ovat kvanttiteorian mukaan kaikkialla läsnäolevia partikkeleja, jotka ikään kuin liukuvat olemassaolon rajalla – niiden olemassaolo on äärimmäisen häilyvää, ne ilmestyvät, ovat olemassa ja häviävät hetkessä. Liikkuva peili imee pintaansa virtuaalisten fotonien energian ja tekee ne mitattaviksi ja havaittaviksi. Tämä pyrkii todistamaan yhden kvanttiteorian perusperiaatteista: tyhjiö ei ole tyhjä vaan itse asiassa täynnä erilaisia virtuaalipartikkeleita.

Ajatelkaamme siis subjektia yhteiskunnallisessa tyhjiössä valonnopeudella kulkevana peilinä, joka imee itseensä ja tekee näkyväksi ajatuksiin ja ideoihin kytkeytyvän potentiaalin. Tämä tekee subjektista yhteiskunnallisen toimijan, joka ei ole sitoutunut biopolittiseen alistusmekanismiin. Näin ollen Encore-teos muuntautuukin teatterin lavasta eräänlaiseksi operatiiviseksi tilaksi, jossa ei ole punaista samettiesirippua, ei erikseen esiintyjiä ja yleisöä, vaan kliininen valkoinen verho, joka jatkuvasti avaa eteemme uuden tilanteen ja vuorovaikutuksen. Näin tämä toiminnallinen tila – jonka visuaaliset konnotaatiot optisiin laitteisiin ja 1800-luvun kuvankatselutekniikoihin ikään kuin vahvistavat tämän operatiivisuuden – piirtää verkkokalvoillemme kuvan moninaisuudesta, joka on jatkuvassa muutoksessa ja joka väistää pysyvät hegemoniset asemat.

One more time
Arttu Merimaa


“Encore celebrates the moment when the audience, the artwork and the place meet. It takes a bow, literally, to what is before it, the passers-by, the audience.”

In Encore, moving mirrors perform their environment behind a curtain that is continually opening and closing. In this particular instance, it is crucial to refer to performance rather than reflection, as the mirrors are not merely projecting a series of straightforward mirror images. Instead, utilising their own movement and the ever-fluctuating positions of the audience, they go about creating an endless series of moving images depicting the urban setting and those in it. The mirrors nod to the viewers. They are engaged in a sort of mechanised theatre. Or to be exact, in a theatrical situation that references certain theatrical elements, namely the curtain and the band of actors lined up to take a bow in front their audience, enjoying the applause.

When it comes to political power, the theatre of politics is a term used to describe all manner of wheeler-dealery, corruption and dishonesty. In that particular brand of theatre, too, things have a habit of vanishing behind curtains and appearing as mere distortions, pure smoke and mirrors. In this context, the people are the audience, a passive and powerless entity standing by to watch as a troupe of jugglers skilfully manipulate the symbols of power for their own ends.

Theatre, politics and mirrors tend to call to mind the quote from Maykovsky/Brecht: art is not a mirror to hold up to society but a hammer with which to shape it. I have always taken this to mean that artistic practice is an active, engaged undertaking that is characterised by idealism and a determination to effect change, rather than remaining merely descriptive and reproductive. The mirror is considered just a reflective surface that, at best, is suitable for creating illusionary versions of reality and no more. The image it creates can only ever be distorted and wrong – a circus trick. Any potential for change it might offer is only ever a projection. It can only prompt notions of change through the act of self-reflection. But a mirror too has it in it to assume an active role.

A mirror moving at the speed of light through a vacuum can generate light by converting the energy in virtual photons into real photons (force carriers that generate light). According to quantum theory, virtual photons are omnipresent particles at the very edge of existence – transient entities, appearing for an instant before disappearing again. The moving mirror absorbs the energy of the virtual photons, making them quantifiable and discernible. This seeks to prove one of the basic principles of quantum theory: the vacuum is not empty, it is in fact full of different virtual particles.

Let us therefore consider the subject as a mirror, travelling at the speed of light through the vacuum of society, absorbing and rendering visible the potential contained within thoughts and ideas. This means that the subject has social agency and is free of links to any bio-political mechanism of oppression. As such, Encore can be seen, not as a theatrical stage but as a kind of operative space lacking a red velvet curtain and any distinction between the performers and the audience, featuring just a clinically white curtain that is continually opening to reveal new situations and new interactions. Thus this functional space, with its visual connotations with optical equipment and 19th century image viewing devices reinforcing its operative dimension, projects directly on to our retinae an image of diversity and heterogeneity that remains in constant flux, circumventing all permanent hegemonic positions.

Translation: Liisa Muinonen-Martin

[ Näyttely / Exhibition by Sari Palosaari & Thomas Westphal – Heinäkuu / July – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Thomas Westphal]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


RIIKKA KUOPPALA:

Kohtauksia M/S Framilla

”Olet ensimmäinen matkustaja, joka kohtelee minua tällä laivalla kuin toista ihmistä.” Bong toistelee lausetta Markulle heidän tavatessaan aamuyöllä yläkannen baarissa. Bongin vartiovuoro laivalla on juuri alkanut. Koska olen matkalla äänittäjän roolissa, kuuntelen heidän juttujaan kuulokkeista. Suuntaavan mikrofonini ansiosta kuulen joka sanan vielä selvemmin kuin jos osallistuisin keskusteluun. ”Kukaan muu ei ole ennen sanonut: mennään kannelle ja poltetaan yhdet tupakat.”

En osaa sanoa, miten lähellä ranta on. Edessäni olevat lumihuippuiset vuoret eivät vaikuta olevan kovin kaukana, mutta mittasuhteita on vaikea arvioida. Aurinko paistaa ja ilma on kirkas. Laivan kuntosalilla ei ole lisäkseni muita. Vaihdan kuntopyörän juoksumattoon ja seuraan, miten pienet pingviiniparvet loikkaavat sulavasti vedestä ja painuvat saman tien takaisin pinnan alle. Horjahdan ja vähennän vauhtia hiukan. Kiinnitän katseeni pingviinien sijaan yhteen kaukaisemmista huipuista, jotta tasapainoni säilyisi. Argentiinan tutkimusaseman oranssiksi maalatut talot erottuvat valkoisessa maisemassa. Pieniä veneitämme on vastassa asemalla asuvia tutkijoita perheineen ja jääpingviiniparvi. Lapset tuijottavat pitkään ja sanovat ujosti: ”Hola.” Olemme kevään ensimmäiset vieraat. Meri on ollut jäässä helmikuusta saakka, siis viimeiset kahdeksan kuukautta. Asemalla tarjoillaan voisarvia ja kahvia ja passimme leimataan pingviinileimalla. Joitain tutkijoita tulee vierailemaan M/S Framilla. Heillä on oranssit haalarit, pitkät parrat ja innostuneesti tapittavat silmät, ja he ottavat laivalla kuvia kaikesta näkemästään.

Illalliseksi on norjalaista lohta. Pöytäseurueeseemme kuuluvat Stuart Shetlannin saarelta ja hänen matkakumppaninsa Honza Prahasta. Stuart juoruilee mielellään muista matkustajista ja utelee meiltä Markusta. Viereisessä pöydässä istuva nainen tiuskii filippiiniläistarjoilijoille. Seurue lähettää jokaisen pöytään tuodun annoksen takaisin keittiöön. Kesken pääruoan kovaäänisistä kuulutetaan: ”Hyvät naiset ja herrat, paapuurin puolella noin 200 metrin päässä meidät ohittaa pian kolme sillivalasta.” Ruokailijat kääntävät päätään. Innokkaimmat nousevat ja menevät ikkunan lähelle katsomaan. Parin valaan selkä nousee hetkeksi pintaan. Jälkiruoka tuodaan pöytään.

Bong näyttää kuvaa vaimostaan ja tyttärestään. Bongin ollessa merillä puoli vuotta kerrallaan perhe jatkaa elämäänsä Manilassa. ”Täällä on yksin omien ajatustensa kanssa. Mielen vahvuus mitataan täällä tyhjyydessä, missä ympärillä on pelkkää jäätä. Täällä ei ole ketään. On vain pingviineitä ja valaita.” Baari on suljettu ja siellä iltavuorossa työskentelevä filippiiniläinen Maria palannut hyttiinsä laivan alimpaan kerrokseen. Markku ja Bong jäävät odottamaan keulan suunnalla jo punertavaa auringonnousua. Markku sanoo: ”Penguins, they are my kind of people!”
Scenes on board M/S Fram

”You are the first passenger on this ship that treats me like a human being,” Bong says to Markku, over and over again, as their paths cross at the bar on the top deck, during the small hours. Bong has just started his night watch. As I’m on board in my role as sound recorder, I listen to what people say through a set of headphones. Thanks to my directional microphone I can hear each word even more clearly than if I was part of the conversation. ”No one’s ever said to me, come on, let’s go out for a smoke.”

I really couldn’t say how close to the shore we are. The snow-capped peaks in front of me don’t seem that far away but distance can be hard to judge. The sun is shining, the air is bright. There is no one at the gym except me. I swap from the exercise bike to the treadmill and watch small groups of penguins as they leap out of the water before diving straight back under. I lose my balance and have to reduce my pace. I look away from the penguins and fix my gaze onto one of the most distant peaks to keep upright. The orange buildings that make up the Argentinian research station stand out from amongst the all-white landscape. Our small boats are met by some of the scientists, who based here, their families and an Adélie penguin. The children stare at us and manage a shy ”Hola”. We are their first visitors this spring. The sea has remained frozen since February, for a total of eight months altogether. At the station, we are treated to croissants and coffee and we each receive a penguin stamp on our passports. Some of the scientists visit us on board M/S Fram. They sport orange overalls, long beards and intense, enthusiastic expressions. Once on the ship, they photograph everything in sight.

At dinner, we are served Norwegian salmon. Our party includes Stuart from the Shetland islands and his companion, Honza, from Prague. Stuart likes to gossip about the other passengers and asks us about Markku. The woman seated at the next table snaps at the Filipino waiters. Her party sends every single dish back to the kitchen. Halfway through our main course, an announcement comes over the tannoy: ”Ladies and gentlemen, we will soon be overtaken by three fin whales port side.” The diners turn their heads. The most enthusiastic rise from their seats and peer out of the windows. A couple of whales breach the water’s surface briefly. The dessert is served.

Bong shows me a picture of his wife and daughter. During his six-month stints at sea, their lives continue as normal in Manila. ”Out here it’s just you and your thoughts. Your mental fortitude is tested out here in this emptiness where you’re surrounded by nothing but ice. There’s no one here. It’s just the penguins and the whales. The bar is closed and Maria who works the late shift has retired to her cabin on the bottom deck for the night. Markku and Bong stay up for the sunrise, already evidenced by a glimmer of red at the bow. Markku says: ”Penguins, they’re my kind of people!”

Translation: Liisa Muinonen-Martin

[ Näyttely / Exhibition by Pekka Niskanen – Elokuu / August – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Arttu Merimaa ]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


SAARA HANNUS:

Syvennys

Alkovissa makaa pehmeä, lasikoppiin vaivoin ahtautunut hahmo. Anna Estarriolan teoksen materiaali on perinteinen naisten materiaali. Tekstiilitaide on feminiinistä, se liittyy kotiin, näkymättömään yksityisen piiriin, ja tekstiilit tavaratalojen näyteikkunoihin. Julkisten veistosten pronssi on maskuliinista, se on näyttäviä julkisia teoksia tekevän arvostetun ja huomioidun miesveistäjän materiaali.

Teos haluaisi olla esillä enemmän. Se haluaa kaiken julkisuuden, ei vain pinnallista esittelyä näyteikkunassa. Estarriolan teos ei edes mahdu galleriatilaan: "tämä galleria on liian pieni minulle". Näyttelyn nimi This gallery is too small for me tarjoaa näkökulman josta hahmottaa teoksen suhdetta ympäristöönsä.

Se pyrkii ulos lasikopista. Se vaatii päästä pois galleriasta: ulkoilmaan, ihmisten pariin, näkyväksi, huomattavaksi ja olemassaolevaksi. Se haluaisi olla ihmisten kanssa. Ehkä se haluaisi olla julkinen taideteos. Veistos on iso, monen julkisen veistoksen kokoluokkaa. Tämäkin veistos haluaa seistä jalustalla.

Mutta halu jalustalle nousuun tuntuu epärealistiselta; ei se pärjäisi ulkoilmassa, se lötkähtäisi maahan ja homehtuisi. Makuualkovi on sen suoja ja koti, todellisuudesta ulkoneva turvallinen syvennys.

Alkovi on kuitenkin todellinen Galleria, näyteikkuna. Näyteikkunassa on näkyvillä pinta, taideteos, joka edustaa jotain muuta, sellaista joka ei itsessään ole läsnä.

Näkyvän ja näkymättömän suhde kiinnostaa minua: toisaalta katsomme vain pinnan paljastavaa näyteikkunaa, toisaalta näyteikkuna avautuu jokaiselle ohikulkijalle. Teos edustaa taidetta Kallion katukuvassa. Alkovin näyttelyt näkyvät niillekin, jotka eivät mene sisään taidetiloihin. Taide tulee elämään: leipäjonoon, levykauppaan, kampaamoon, ratikkapysäkille.

Alkovi on kuin näyttämö, jossa näytetään sama näytelmä päivän jokaisena hetkenä, näyteikkuna, joka paitsi edustaa taidetta myös tekee taiteen näkyväksi. Todellisuuden syvennys on aina auki.
Deepening

A soft figure, squeezed into a too-small glass case, lies on display at Alkovi. The material used in Anna Estarriola’s work is traditionally associated with women. Textile arts are considered feminine, domestic, part of an invisible private circle, while the textiles themselves evoke associations with department store display windows. Bronze, used in sculptures destined for display in public places, is masculine, the material of choice for the highly-regarded and much-lauded male sculptors commissioned to create them.

Estarriola’s artwork would prefer to have a higher profile. It wants to claim all publicity for itself and is not content with its meaningless guest appearance in a display window. This gallery is too small for me, it proclaims, the exhibition title offering up a perspective through which it is possible to begin to make sense of its relationship with its surrounding environment.

The sculpture is attempting to break out of its confines. It wants to leave the gallery, go outside, be among people, become visible, noticeable, real. It longs for human company. Maybe it would prefer to be on display in the public realm. It is large, easily equivalent in size to many other public works of art. This sculpture too wants to stand on a pedestal.

But there is something distinctly unrealistic about its yearning for the pedestal-top spot. It would not thrive outdoors. It would slump to the ground and go mouldy. The “alcove” is its home and shelter, a safe little nook, far away from everyday reality.

This particular alcove, at Alkovi, however, is a bona fide art gallery, and a display window. On display in its window is the superficial, an artwork representing something other, something that itself is not present.

I am interested in the relationship between the visible and the invisible. On the one hand we are simply looking at a display window revealing nothing but the superficial, while on the other hand, it is a window open to all passers-by. This gallery is too small for me represents art on the streets of Helsinki’s Kallio district. Exhibitions at Alkovi are visible even to those who never enter the gallery. Art shows up amidst everyday life, puts in an appearance in the food bank queue, at the record shop, the hairdresser’s and the tram stop.

Alkovi is like a stage with the same play on every moment of every day, a display window not just representing art but also making it visible. This alcove off reality is always open.

Translation: Liisa Muinonen-Martin

[ Näyttely / Exhibition by Anna Estarriola – Syyskuu / September – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Laura Oja ]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


JUSSI KOITELA:

Helsinginkadulle Kallion kaupunginosaan Helsinkiin oli aukeamassa kristillis-hindulainen päiväkoti. Talouskriisiä ei vielä ollut joka päivä uutisissa. Perussuomalaiset saivat 1,57% kannatuksen 2003 eduskuntavaaleissa. Suomi oli ollut Euroopan unionin jäsen 7 vuotta. Toiseus oli kiinnostavaa. Eri uskonnot olivat vielä arvokkaita identiteettipolitiikassa. Globaalileiri ei vielä toiminut täysmittaisesti. Jussi Halla-Aho oli pitänyt Scripta-blogiansa 1,5 vuotta. Jussi Koitela opiskeli Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen koulutusohjelmassa ja yritti pohtia, miten taide voisi luoda vaihtoehtoisia julkisuuksia ja julkisia tiloja, joissa pystyisi ymmärtämään omaa suhdettaan kiistanalaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin uusilla tavoilla.

Helsinginkadulla Kallion kaupunginosassa oli lasten säilöönottokeskus vuonna 2013. Perussuomalaiset saivat 19,1 % kannatuksen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Euroopan unionin ja Euroopan rahaliiton hajoamisesta oli puhuttu aktiivisesti eurooppalaisessa mediassa jo jonkin aikaa. Muslimivastaisuuteen perustuvasta identiteettipolitiikasta oli tullut yhä suositumpaa. Globaalileiri oli jo unohdettu, koska siitä oli tullut niin arkipäiväinen. Hommaforum oli ollut toiminnassa 5 vuotta. Jussi Koitela kirjoitti Galleria Alkovin julkaisuun kuvataiteilija Otto Karvosen näyttelystä What the…? ja koki, että taiteella on erittäin vaikea luoda vaihtoehtoisia julkisuuden ja julkisen tilan muotoja.

--------------------------

Globaalileiri on käsite, jonka kautta nykyajan ja todellisuuden pystyy näkemään globaalina jatkuvakestoisena poikkeustilana. Filosofi Girgio Agambenille leiri on ennen kaikkea paikka, jossa juridiikka ja ihmisoikeudet on pysäytetty.

Perussuomalaiset ovat oikeistopopulistinen puolue Suomessa. Sen jäsenet ovat saaneet useita tuomioita rasistisista rikoksista.

Jussi Halla-aho on helsinkiläinen Perussuomalaisten kansanedustaja, kielitieteilijä ja blogikirjoittaja, joka sai 2012 korkeimmalta oikeudelta tuomion uskonnonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Otto Karvonen on helsingissä asuva kuvataiteilija, joka on keskittynyt työskentelyssään asiasidonnaisiin performatiivisiin tekoihin ja veistoksellisiin installaatioihin julkisessa tilassa, jotka herättävät kysymyksiä mm. uskonnollisista ja poliittisista kiistanalaisista asioista arkipäiväisissä tilanteissa.
v Jussi Koitela on Helsingissä asuva kuraattori, kuvataiteilija ja kirjoittaja, joka on kiinnostunut yhteiskunnallisista keskusteluista, instituutioista ja prosesseista sekä tavoista, joilla niihin suhtaudutaan.

http://www.ottokarvonen.com/main/index.php/installation/here-will-open-helsinki http://www.ottokarvonen.com/main/index.php/installation/what-the

Plans were afoot for the launch of a Christian-Hindu nursery at Helsinginkatu in the neighbourhood of Kallio in central Helsinki. The impending financial crisis had not yet begun to dominate the news. In the 2003 parliamentary elections, the Finns Party secured 1.57 per cent of the vote. Finland had been a member of the European Union for seven years. Otherness was considered interesting. Different faiths still had a valuable role to play in identity politics. The global camp was not yet fully operational. Jussi Halla-Aho had launched his Scripta blog 18 months previously. Jussi Koitela was studying fine art at the Tampere University of Applied Sciences, trying to figure out how art could be employed to create alternative public realms that would allow people to make sense of their own relationship with contentious social and political issues in new ways.

In 2013, Helsinginkatu was the site of a detention centre housing children. In the 2011 parliamentary elections the Finns Party secured 19.1 per cent of the vote. The prospect of the break up of the European union and the European Monetary Union had been debated across European media for some time. Anti-Muslim identity politics were gaining ground. The global camp had already been forgotten because it had become too ordinary and everyday. The Hommaforum, an anti-immigration message board, had been running for five years. Jussi Koitela wrote a piece in Galleria Alkovi exhibition catalogue for Otto Karvonen’s exhibition What the…? and came to be of the view that it would be extremely difficult to employ art to create alternative public realms.

--------------------------

The global camp is a concept that allows the present day and reality to be seen as a permanent, global state of emergency. For the philosopher Girgio Agamben the camp is a place in which the rule of law and human rights have been terminated.

The Finns Party is a populist right-wing political organisation in Finland. Several of the party’s members have been convicted of racist crimes.

Otto Karvonen is a Helsinki-based artist whose work is focused on issues-based performative acts and sculptural installations in the public realm that seek to provoke questions about controversial religious and political issues and people’s approach to them in everyday situations.

Jussi Koitela is a Helsinki-based curator, artist and writer with an interest in political and social debate and processes, public institutions and people’s attitudes towards them.

http://www.ottokarvonen.com/main/index.php/installation/here-will-open-helsinki http://www.ottokarvonen.com/main/index.php/installation/what-the

Translation: Liisa Muinonen-Martin

[ Näyttely / Exhibition by Otto Karvonen – Lokakuu / October – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Otto Karvonen ]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


JAAKKO KARHUNEN:

Epäkohtelias kaupunkisinfonia

Kaikki kaupungit ovat hulluja: mutta se hulluus on uljasta. Kaikki kaupungit ovat kauniita: mutta niiden kauneus on julmaa.
Christopher Morley

1. Varoitus

Tuntemattomasta numerosta soitetaan myöhään illalla, vastaan hätääntyneen naisen soittoon. Hän sanoo nopeasti:
– Hei nyt on joku tosi pahasti vialla, sähköt, valot vilkkuvat päälle ja pois Oksasenkadun galleriassa, kohta syttyy tosi paha tulipalo, apua!
– Ei hätää, niiden valojen kuuluu vilkkua, se on taideteos...
– Ahaa!
Nauraa ja lyö luurin korvaan. Ei edes sanonut nimeään.


Yksi esimerkki siitä miten vieraantunutta nykytaide on yleisöstään. Rytmikkäästi vilkkuvat valot valkoiseksi maalatussa tyhjässä galleriatilassa eivät voi olla mitään muuta kuin taidetta. Myöhemmin mietin että kumpi itseasiassa joutui huijatuksi, minä vai hän? Ehkä jouduinkin töölöläisrouvan pilapuhelun uhriksi, enhän edes tiedä mistä hänelle tuli mieleen soittaa juuri minulle.

Kaupungin toisella puolella Galleria Alkovissa käytiin samaan aikaan vastaavia keskusteluja. Ote sähköpostista:

>Noteerasin yöllä kotiin tullessani että muuten tyhjään Alkoviin on jätetty valot vilkkumaan.
>Vilkkuvalo mielletään varoitussignaalina ja se häiritsee varmasti naapuritalojen asukkaita.
>Voisiko asian korjata?
>ps. Kävi mielessä että vilkkuminen onkin se taide – toivottavasti olen väärässä.

“Toivottavasti olen väärässä.” Minulle soittanut nainen sentään nauroi itselleen, oli ehkä myös huvittunut siitä miten kaukana figuratiivisesta öljymaalauksesta tyhjänä välkkyvä galleriatila on. Edellisen sähköpostin kirjoittaja taas oli ymmärtänyt hyvin teoksen sisällön: vilkkuvalo mielletään varoitussignaaliksi – sen on tarkoitus häiritä. N°8 häiritsee tuplasti, muistuttamalla hätäsignaalia tai uhkaavaa sähkövikaa, ja toisaalta herättämällä kysymyksen “Tämäkö muka taidetta?”. Kysymykset liittyvät toisiinsa: niitä yhdistää ongelma siitä, millaiselle yleisölle teos on tehty. Eli kuka on teoksen katsoja?


2. Romantiikkaa

“Taneli Rautiaisen teos n°8 on kaupunkisinfonia marraskuisen Helsingin pimeille ja autioille kaduille. Teos on yhtäaikaisesti esillä Galleria Alkovissa sekä Oksasenkatu 11 -galleriassa 6.11. ja 24.11.2013 välisenä aikana.”
Kahdessa tyhjässä galleriassa vilkkuvat valot ovat kaupunkisinfonia, eivät hätäviesti tai häiriötila. Teoksen nimi viittaa Beethovenin ja Mahlerin kahdeksansiin sinfonioihin. Kaupunkisinfonia, mutta millaiselle kaupungille? Kaupungin kadut ovat ehkä autioita, ainakin yöllä, mutta eivät pimeitä. Päinvastoin, Helsinki on ainakin oman kokemukseni mukaan yksi parhaiten valaistuja kaupunkeja.
Pimeys, autius ja sinfonia ovat kuvaannollisia määreitä. N°8 on hyvin romanttinen teos. Se asettaa romantiikan ulkopuolelleen, kaupunkiin, pimeille ja autioille kaduille, pateettisen sinfoniamusiikin tyylilajilla. Sinfonia on etabloitunutta taidetta, klassisen musiikin kuningaslaji. Se esitetään täydelle konserttisalille, yhteiskunnan tukeman esityskoneiston välityksellä. Klassisen sinfonian yleisö ei voisi olla erilaisempi kuin Rautiaisen teoksen yleisö on.

N°8:n näkee vain yksinäinen ohikulkija, joka ei välttämättä edes jää paikalleen katsomaan. Kukaan ei näe koko sinfoniaa, ja puolet esityksestä on aina kaupungin toisella puolella. Tiloihin ei voi mennä sisään, sinfonia on tarkoitettu katsottavaksi ulkoa sisäänpäin. Sinfonian katsominen viittaa myös siihen, että sen ja yleisön välillä on jotakin erottavaa: tämän sinfonian sisälle ei ikinä pääse. Kuuleminen edellyttää äänen sisällä olemista, katsominen etäisyyttä katsottavasta.

Ehkä koko kaupunki on tarkoitettu teoksen yleisöksi, mutta kaupunki ei ole subjekti joka voi haltioitua, päinvastoin siitä haltioidutaan, koska sitä ei voi koskaan kokonaan tuntea. Tässä kontekstissa teoksen sinfonisuus näyttäytyy soundtrackinä, on helppo kuvitella melankolisen päähenkilön pysähtyvän teoksen eteen elokuvamusiikin soidessa taustalla. Romanttisessa taiteessa oleellista on traaginen kokemus, joka tulkitsee maailman ilmiöt omien sielunliikkeidensä representaatioksi.


3. Tämä välimatka

Raitiolinja 8 yhdistää Kallion työläiskaupunginosan ja porvariston Töölön, Helsingin kantakaupungin vastakkaiset puolet. Molemmat galleriat, Alkovi ja Oksasenkatu ovat saman raitiolinjan varrella. Kaupunginosien luonteet ovat metaforan tasolla esillä myös gallerioiden välisessä erossa. Alkovi on näyteikkuna kaupunginosassa jossa kadulla tapahtuu koko ajan jotakin. Elämä on esillä kadulla. Oksasenkatu taas on entinen kivijalkapuoti, joka on muutettu näyttelytilaksi. Töölössä pysytellään sisällä, se on yksityisempi maailma jossa kadulla ei vietetä aikaa. Molemmissa paikoissa teoksen sisältö ja muoto pysyy samana, ikään kuin kadun elämä Kalliossa ja kodin elämä Töölössä olisi aivan yhtä tyhjää.

Teoksen ideaalinen yleisö ei kuulu taide-eliittiin eikä kadulla kulkeva naapuruston asukas, vaan teokset tulisi nähdä raitiovaunusta – kaukaa ja vain sen hetken kun vaunu 8 kulkee ohi. Raitiovaunu kahdeksan on kaupungin paras linja. Se on ainoa poikittaislinja, ainoa joka ei mene keskustaan lainkaan ja sillä kulkee vähiten lipuntarkastajia. Romantisoitu katsoja on kaupunkilainen, joka käyttää nimenomaan linjaa kahdeksan.

Muusikko Joose Keskitalo tuntee kasin linjan romantiikan:

Kun kuljet rakkauden kivistä tietä, ole onnellinen. / Surua jos kohtaat, kiellä se, heitä se alas. / Onnellinen se, joka kieltää kaiken ja lähtee. [...] Kasin linjan raitiovaunu / kolistelee katuja, / sitä kivistä tietä. / Terveiseni vie Töölööseen. / Kaipuuni, Kallioon.
(levyltä Maan näkyjä, Joose Keskitalo ja kolmas maailmanpalo)

Tyypillinen kasin linjan kulkija on päihderiippuvainen. Linjan varrella on mm. Diakonissalaitoksen Aurora-talo, Ruusulankadun asuntola, Hietaniemen palvelukeskus ja Sininauhasäätiö. Paradoksaalisesti asunnoton rappioalkoholisti on kaupunkilainen par excellence.


Jaakko Karhunen
A discourteous urban symphony

All cities are mad: but the madness is gallant. All cities are beautiful: but their beauty is grim.
Christopher Morley

1. A warning

The call, from an unknown number, comes late at night. I pick up, it’s a woman, panicking.
She says, quickly:
“Listen, something’s really wrong, the electrics, the lights are flashing on and off at the Oksasenkatu gallery, there’s going to be a huge fire, help!
“Don’t worry, the lights are supposed to flash, it’s art…”
“Ha ha!”
She laughs and hangs up on me. She never even gave her name.

Just an example of how far removed contemporary art is from its audience. Rhythmically flashing lights in an empty, white gallery space could not possibly be anything but art. Later, I came to wonder which one of us it was that got tricked, me or her? Perhaps it was a prank call from a local lady, I don’t even know how it occurred to her to dial my number at not someone else’s.

Across town, at Galleria Alkovi, a similar conversation was underway. This excerpt is from an e-mail exchange:

>I noted last night as I got home that the lights had been left flashing at Alkovi. Apart from the lights it’s empty.
>Flashing lights are usually perceived as a warning and I suspect the flashing may be a nuisance to residents nearby.
>I would be grateful if you could attend to this matter?
>ps. It did occur to me that the flashing might be intended as art – I do hope I’m wrong.

“I do hope I’m wrong.” The woman who rang me at least managed to laugh at herself and might even have been amused at the vast difference between a figurative oil painting and an empty, flashing gallery space. The person who wrote the e-mail, on the other hand, had grasped the meaning of the work on display: a flashing light is perceived as a warning – it is meant to bother and irritate you. In fact, n°8 is a double irritation; it reminds us of an emergency signal or impending electrical fault and provokes us into saying “what, you’re calling this art?” The questions are closely linked, united by the problem of who the work is intended for. Who is the audience?

2. Romance

“Taneli Rautiainen’s n°8 is an urban symphony for the dark and deserted streets of Helsinki in November. The piece will be displayed simultaneously at Galleria Alkovi and at the Oksasenkatu 11 Galleria from 6 to 24 November 2013.”

The lights flicking in two empty galleries are an urban symphony, not an emergency signal. The title refers to the eighth symphonies of Mahler and Beethoven. An urban symphony, but for what sort of city? City streets may well be deserted, at least at night, but they are not dark. On the contrary, in my own experience at least, Helsinki definitely ranks as one of the better-lit cities.

Darkness, emptiness and symphony are symbolic attributes. N°8 is a very romantic piece. It places romance outwith itself, in the city, on the dark and deserted streets, in the style of a pathos-filled symphony. The symphony is an established art form, the acme of classical music. It is performed to sold out concert halls, delivered through a performance infrastructure subsidised by the state. The classical symphony audiences could not be more different than the audiences of Rautiainen’s n°8.

N°8 is only seen by lone passers-by, who may not even stop to view it. No one ever sees the full symphony and half of it is always taking place across town. You cannot enter the venue, the symphony is intended to be viewed from the outside in. The act of viewing, of looking, hints at the fact that there is something separating the symphony and its audience: there is no way of accessing, of getting inside, this symphony, ever. To be able to listen, you need to be inside the sound, to be able to see you need distance.

Perhaps the whole of the city is the intended audience but a city is not a subject that can become enthralled by anything. On the contrary, cities are the object of enthrallment, because they can never be fully known. In this context the symphonic nature of the piece is a soundtrack. It is easy to conjure a mental image of the melancholy protagonist pausing in front of the work as the musical score plays in the background. In Romantic art, what matters is the tragic experience that allows all of the world’s phenomena to be interpreted as manifestations of one’s own thoughts and emotions.

3. The distance

The number 8 tram line connects the working class neighbourhood of Kallio and bourgeois Töölö, the opposing sides of central Helsinki. Both galleries, Alkovi and Oksasenkatu, are located along the route. Alkovi is a display window in a part of town where something is always going on. Life is constantly happening on the street. Oksasenkatu, by contrast, is located in converted premises previously occupied by a small local shop. In Töölö, people tend to keep to themselves, indoors. It is a much more private world, with not much going on outside. In both places, the form and content of n°8 remain the same, as if the bustling streets of Kallio and the domesticated existence in Töölö were both equally empty.

The works’ ideal intended audience is not the cultural elite or a member of the local hoi polloi passing by – in fact, the twin n°8s should be viewed from on board a tram, at a distance and only for the brief moment as the number 8 passes. The number 8 is the best tramline in Helsinki. It is the only cross-town route that avoids the city centre and it attracts relatively few ticket inspectors. The romanticised viewer is a Helsinki local who takes the number 8 tram.

Musician Joose Keskitalo is well-versed in the romance inherent in the number 8 tram route: As you walk the rocky road of love, be happy/ If you come across sorrow, deny it, throw it away. Happy are those who deny everything and go […] The number eight tram/ rattles along/ the rocky road./Brings my love to Töölö./ My longing to Kallio.
(from Maan näkyjä by Joose Keskitalo ja kolmas maailmanpalo)


A typical traveller on board the number 8 is an addict. The stops along the way include the Helsinki Deaconess Institute’s Auroratalo sheltered accommodation, the Ruusulankatu supported living facility, the Hietaniemi homeless shelter and the Finnish Blue Ribbon Organisation HQ. Paradoxically, the homeless alchie is the citizen par excellence.

Translation: Liisa Muinonen-Martin

[ Näyttely / Exhibition by Taneli Rautiainen – Marraskuu / November – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Taneli Rautiainen ]

- - - - - - -- - - -- -- - - - -- - - - - - -- - - - - - -- - - - - -- - - - - -- - - - - - - -- - - -- - - - -- - - -- - - - - -- - -

Veli - Matti Saarinen | Miina Hujala | Saara Hacklin | Anna Virtanen | Kimmo Jylhämö | Kimmo Modig | Arttu Merimaa | Riikka Kuoppala | Saara Hannus | Jussi Koitela | Jaakko Karhunen | Marko Stamenkovic |


MARKO STAMENKOVIC:

TO EXPERIENCE A KIND OF LIGHT
Jon Irigoyen and his ‘Photographic’ Subversion in the Gallery Alkovi
Marko Stamenkovic


This text examines Jon Irigoyen’s artistic and curatorial practice in general while focusing on Resist, his public intervention presented in the late 2013 at the Gallery Alkovi (Helsinki), in particular.


RESIST

I start from the assumption that Irigoyen conceived Resist within the limits of a space where the project was foreseen to be executed: he proposed it in the form of a light-installation fit for the Gallery’s window-display in Helsinki’s Kallio district. He combined the neon tubes into a simple linguistic configuration disclosing a single English word. Hence, the verb ‘resist’ took the center stage in the sense of “withstanding the action or effect of” something to which one needs to be impermeable (Oxford Dictionaries, web). In the context of the public space to which it belongs, the project – when perceived by a casual passer-by – performs its basic function on two fronts. During the night hours, it exposes the word itself by means of a lightning effect. During the day, it remains ‘switched-off’ and reveals the mere presence of neon tubes: the trivial objects turned into a word resemble a sculptural, three-dimensional play with a graffiti-style message on the wall. However, the word that Irigoyen employs in this case – despite its apparent simplicity – cannot be treated as an arbitrary choice, but rather as peremptory. Though it lacks an exclamation mark, the word addresses its viewers in the imperative mood (‘resist!’) instead of referring to the verb in its infinitive grammatical form (‘to resist’). On this basis, it discloses the same kind of invitation (and/or contestation) often featuring in communication during public protests or on graffiti-walls across the globe.

APPEARANCES ‘WRITTEN IN LIGHT’

In its ‘inviting’ mood, Resist communicates with the world by addressing the other, insofar as the ‘other’ is a conscious, focused spectator or a casual passer-by whose attention could unexpectedly shift towards the words on display. The project thus verges between an authoritative command and an awakening call. The word, the light, the neon tubes, the public display in the so-called public space, its relation to viewers in an open-air environment and the connotation brought about by the term ‘resist’ – they all make part of the general conditions that turned to be necessary for Irigoyen’s project. To the extent that all these elements are properly selected, organized, synchronized and displayed, the installation transforms itself into a ‘photography’ (i.e. an object ‘written in light’) whose public message plays a new, communicative role: it “casts a future tense on the significance of what has already been written” (Cadava 1997: xvii). This role is photo-graphic (‘written-in-light’) insofar as we are able to see it as interplay between its ‘lighter’ and its ‘darker’ side (or its ‘positive’ and its ‘negative’ side) through which not the word but an image of resistance ‘written in light’ emerges against the darkness. This image may be a nostalgic reference to the ghosts, the spectral appearances of something called ‘resistance’, something that has been written and re-written many times but has been forgotten or insufficiently experienced. Resistance is a phenomenon that might have evaporated from the public sphere where Irigoyen re-installs it, and he does so for the sake of bringing its meaning back to the people. The ghostly appearance and re-appearance of the word ‘resist’ – ‘written in light’ – subverts both the appearance of ‘installation’ and the persistence of social apathy around it. It turns into a photo-graphy (from Greek words fos [light] and graphein, to write) or an instrument for recording something by writing (Etymology Dictionary, web). Hence, it recalls the ways by which the first photographs were brought to the modern world:

[…] The prefix photo- comes from fos, which means light, but spelling it ‘faos’ would have been more correct. This brings us closer to faiein and fainein, terms that should be translated as ‘to appear’ and not ‘to shine,’ and that have given birth to words like ghosts, fantasy or phenomena. This lexicography by extension would relate to ghosts, illusions and appearances. ‘Photography,’ then, literally means ‘apparent writing’. This leads us by extension to the ‘writing of appearances’ (Fontcuberta 1997: 165).

Given this outline, I have recognized Irigoyen’s original position towards this project as a ‘public installation’. Yet, I have allowed myself to take a different direction around its apparently unquestionable (media) identity and to treat it as a particular photographic intervention. In what follows, I want to situate this project further – within a larger frame of Irigoyen’s practice – in order to better understand his contribution to the novel significance of the word that has already been written so many times in so many places under so many different forms: ‘resistance’.

(PUBLIC) SPACE

The keynote to Jon Irigoyen’s cultural practice provides the notion of space. It has been a constant and dominant feature in his artistic and curatorial work in a wide variety of ways. Sometimes this concerns an approach to evident material characteristics of existent architectural structures (The Worker’s Hand, 2012): they serve as a point of departure for further examinations of human involvement in their construction and Irigoyen’s deep interest in people’s motivations behind those processes. Sometimes it is the other way round: when he mobilizes the potential of social interactions on the grounds of people’s intimate associations with their physical environment, it is the work of inter-subjectivity that plays a crucial part in subtle conversions between ‘topography’ and ‘autobiography’ (Cartographies of Memory, 2012). Here, a simple street-walk – from one point of reference to another – can enact an emotional map of the city (Helsinki, in this case) and bring forward the complexity of feelings revealed therein on behalf of each and every participant involved. The immaterial and invisible dimensions of people’s attitudes towards their existential settings create a situated visual scenario where a photographic archive follows the trace of multiple ‘unspoken’ narratives turned into images. Irigoyen creates personal itineraries by giving a novel perspective onto the habitual perceptive field where, instead of looking at the urban body through its usual frame, the acerbic sense of the daily routine transforms into a visual experience of the city as an emotional organism: a body that can ‘feel’ its citizens and be felt by them in return.

In some other cases, the inquiry takes more ‘microscopic’ views onto the empty aspects of discarded areas that, in their trivial status, yawn for human attention: Irigoyen brings dignity back to such spots by bringing them closer to new ideas and people so the previously unthinkable dimensions could be exposed from a more valuable side – as it happened with his intervention in the small parcel of a parking lot, for example (Green Corner, 2011). Thus, he shines a spotlight onto what has been largely neglected in our most proximate surroundings and injects the counter-values into strategically alienated zones of commercial interest.

This is but a way to claim one’s own right to intervene into an increasingly disappropriated environment. It is also a way to practice one’s own role of a citizen, in the sense of the term that overcomes the conditions of levitation (all the more common for so-called liberal democracies): to raise oneself from a ‘comfortable’ level of passive observations of the world and to act as a citizen aware of his or her public status, needs and responsibilities. In that regard, Irigoyen challenges the ruling system of values while experimenting with other possible solutions through temporary micro-occupations and micro-appropriations of the alienated (‘public’) space.

His spatial imaginaries evolve further onto the walls around the streets of Lima (Flesh Experiences, 2012) whose external side serves as a platform for communication of public – and sometimes intriguing – messages that Irigoyen inserts into the circuits of everyday life in an almost unrecognizable and always unpretentious manner. He does so by having the black words printed onto a white paper, simply designed, multiplied and manually distributed, without distracting the down-to-earth character of the locality where these messages find their most natural setting: the incubators of their potential growth into future real-time social actions. The counter-example to that are the intimate visual interiors of people’s mansions (Private Universes, 2009) or those that reflect the fragile, ephemeral ‘architecture’ of human faces, bodies and personal histories (Temple Bar Community, 2011) without making them all too obvious.

The massive blocks of concrete leftovers from the military past along the Baltic Coast (Abandoned Mystery, 2012) place an accent onto the gap between two elements: on the one hand, they impose their unavoidable presence onto the viewers; on the other hand, they withdraw from sight what must remain hidden, as it goes too deep into the personal histories. Those who are no more willing to describe their military experiences (or who are no more living) have safely stored all the possible traumatic war memories in their mental archives, capturing them forever by the atmosphere of a stony silence. What else but one’s fantasy of battles, corpses or the specters of previous human presence can be recorded there, without giving a deterrent effect to any future inquires around the spaces of security, war and soldiers’ trauma? This couples, paradoxically enough, with popular sites of contemporary urban dwelling: though less ‘militarized’, our streets keep weighing the power of security-control and surveillance in a different and threateningly omnipresent way to which Irigoyen responds with an ‘entertaining’, sound- and video-based scenario of public counter-projections (M.A.A. – Mobile Action Artifact, 2013).

COUNTER-HEGEMONIC MICRO-INTERVENTIONS

The ubiquity of Irigoyen’s awareness about the many and varied ways of communal living, framed by the possibilities of bringing more flexible scenography into the given (and often forced) cartography of private and public spaces, has given the master sense to all his works. However, by placing the accent on spatial aspects of human co-existence, Irigoyen assumes that the idea of space is never neutral – rather, it is doomed to always depend upon the many and varied ways through which people build their relations in response to the physically and mentally configured limits. Among other options, they can embrace the potentialities of boundless movement which gives them the sense of freedom or, when the establishment of a certain spatial hierarchy prevails, they can react against its constraints. Some of them enthusiastically aspire towards new regulatory norms for their own sake, regardless of their communities and the eventual social hardships thus provoked: Irigoyen tries to turn their attention in the opposite direction. This indicates a phenomenon that he often takes into account in his work: it encompasses the forms of territorial expansion that can shift the balance of power among the parties involved in the process of sharing a space as part of their common living experience. In the popular urban zones where he has developed his projects so far, such shifts occur on a daily basis yet under conditions of silent conflicts. Their implications are, nonetheless, much broader. Borrowing from contemporary Latin American thinkers (the Peruvian sociologist Anibal Quijano, for instance), this method of territorial classification – as the sign of social stratification par excellence – has a long history both in European and indigenous consciousness. On the basis of such divisions, it is possible to identify the logic behind Irigoyen’s socially aware practice as what I shall call the counter-hegemonic interventions ‘de minimis’. They account for the various and very discreet ways in which Irigoyen acknowledges the pervasiveness of hegemonic thinking into all domains of social life. He challenges this condition via his small-scale experiments, alone or in collaboration with other ‘accomplices’ in the acts that verge between permissible and impermissible interventions. They do not only contest the given civilizational paradigm that complies with the territorial forms of occupation and cannibalizes the populations’ customs and behaviors. Moreover, Irigoyen proposes some constructive options for alternative ways of thinking and acting that should be properly recognized as counter-hegemonic.

TO SHIFT THE BALANCE OF POWER

He organizes a certain number of people into an exemplary and collaborative ‘social body’ that is ready to act, under various circumstances, in different, usually small-scale frameworks (workshops, festivals, discussions, street-actions). This can gradually convert into real-time actions, intervene the ‘urban body’ in its detected neuralgic spots, and leave a trace of personal discomfort with the contaminated public life. The precondition for these acts are the dialogical formats of knowledge- and experience-exchange: they allow for the group to develop defensive strategies and to implement them as creative modules of resistance. Against the invasive, though not always evident, coloniality of global capital, they aim at previously selected locations where the ‘communication of protest’ can be transmitted to the others: those who, although they seem to be either too indifferent or difficult to get involved, can at least be given a chance to become more receptive to the public cause for which Irigoyen and his collaborators strive for. The non-coercive involvement of the public into a common struggle remains discreet insofar as it depends upon the visual impact of communication that Irigoyen and his fellows develop in the form of well-articulated awakening calls. The strategic potentiality of creative ‘programs-for-the-people’ leave the space open to the ‘other’ while counting on the sensual reactions: they are usually triggered by elementary technical materials (light, sound, video-projections, photo-documentation, written messages) that can create huge effect in the urban environment and onto casual passersby. This is, first and foremost, thanks to the human involvement in the projects or, more precisely, the presence of the living bodies. In doing so, Irigoyen’s public interventions – when conceived as ‘installations’ - are no more so, or they are not anymore what they only seem to be. Rather, he makes functional organisms out of those ‘installations’ through pre-arranged and subtly orchestrated performativity. Thus, he gives his ‘objects’ the quality that is essentially linked to ‘invisible’ collective resistance against the body politics – insofar as this conceives of “the practices and policies through which powers of society regulate the human body, as well as the struggle over the degree of individual and social control of the body” (Shaw, 2008: 228). This has also been the case with Resist, his most recent project in the Gallery Alkovi.

AGAINST DARKNESS

Can light be a source of power? When explaining a phrase ‘words of light’, that also gives the title to one of his books, Eduardo Cadava recalls the birth of photography:

With these words from a notebook entry of 3 March 1839, William Henry Fox Talbot names the medium of photography. […] This names, then, not only the relation between history and photography but also the relation between language and photography. Photography is nothing else than a writing of light, a script of light, what Talbot elsewhere called the ‘pencil of nature’. […] Words of light. This phrase also names the relation between language and light, between language and the possibility of lucidity, and of knowledge in general. Evoking photography’s relation to both language and light, it bears the traces of Benjamin’s reflections on the technologies of reproduction (Cadava 1997: xvii-xviii).

This is what Irigoyen did in the Gallery Alkovi: instead of setting up a ‘public installation’, he evoked photography’s relation to both language and light; under the guise of public installation, he performed a ‘photographic’ subversion that is, simultaneously, the object-based installation, a ‘photography’ written in light, and the ‘interactive’ performance sensitive to indifferent passersby as much as to focused spectators. It is also a sound-based work that counts on silence more than on speech. Though silent, the image speaks the language of silence. This language speaks to me, and while I am being addressed by what it wants to tell me, I listen to its ‘voice’. It vibrates in my eyes, as I cannot hear anything but only register the rays of light, while they are ‘travelling’ through the air to meet my ‘receptive gaze’. They capture my body into this matrix of ‘enlightening’ power where my body – instead of the word ‘resist’ – becomes exposed to the message-world full of silence. It is me who becomes inscribed into the display of light, due to the fact that I can recognize myself in the spot where my body encounters an obstacle, a sort of border - the limits of authority in the space of display, exercised by Darkness over the Light. The body opposes the conditions of unfreedom: in order to put itself ‘to light’, my body welcomes the border (between the sovereignty of darkness and the resistance of light) so it could enjoy its transgression, which “allows to experience a kind of light […] like the small window that lets in the morning light or the aperture of a camera that gives way to images” (Cadava 1997: xvii).

To experience the kind of light that strives for freedom means that the presence of a frame becomes mandatory. In front of these images, framed by the authority of darkness, it is not light or words that are experienced but one’s own encounter with the surrounding darkness. It raises the awareness about an ongoing struggle between the ‘light’ and the ‘dark’ powers, while the idea of struggle itself is reflected among the members of an observant community thanks to their ‘receptive gaze’. The presence of one’s body – the body that is able to become aware of high stakes involved in the struggle – is thus crucial. It is crucial inasmuch as one’s gaze is able to become receptive under the given conditions, instead of remaining indifferent. Because the light, having certain rights that allow its written message (‘resist’) to be conveyed, must defend such rights; and the way to do so is to defend them over one’s body in the space of display as the space of exposure to the ‘light that struggles’. This is the moment where body politics and opposition to it come to play: it is integral to the challenges that light imposes to the gaze in that space we tend to call ‘public’. It is public not because it is open to the view (given its conditions of exteriority) but because its exteriority determines my viewing position as a public thing, a certain res publica. This makes the fusion so real when the light’s symbolic representation (through the word ‘resist’) enters my sleepy capacity for social action, now suddenly awaken. If the political ‘use of light’ could be said to exist for those in front of whom the light performs its act, then the affirmation of light’s political rationality demands not only the public (the audience) but the public response: so, RESIST!

… Light creating words exposes neither words nor light itself, but an image of resistance written in the dark (against the darkness). In this sense, Irigoyen’s project revolves around the words of light that, under certain circumstances, can perform political functions: through our “opening to light” (Cadava 1997: xvii) such words can be evocative of the forms of protest we tend to read as an invitation to act. Resist rearticulates his work in a way that it highlights the position of Irigoyen’s existential disobedience as indelible from his artistic practice. Finally, it puts into focus his overall critical attitude towards the “spatial articulation of power”, as Walter Mignolo reminds us, especially in relation to Anibal Quijano’s concept of the coloniality of power (Mignolo 2002: 60). In their long-term quest for epistemic justice against the background of imperialist politics of expansion, the experience of indigenous populations may be, indeed, a crucial point from which to launch a new direction in our critical expressions towards the political hegemonies. This is where I want to situate the significance of our need to ‘resist’ as it appears in Irigoyen’s work in general and in his most recent public window-display in particular.

In Gent, Belgium, 12 February 2014.

REFERENCES

Cadava, Eduardo. Words of Light: These on the Photography of History. Princeton: Princeton University Press, 1997.
Fontcuberta, Joan. El beso de Judas. Fotografía y verdad. Barcelona: Gustavo Gili, 1997.
Mignolo, Walter D. “The Geopolitics of Knowledge and the Colonial Difference.” The South Atlantic Quarterly 101, no. 1 (2002): 57-96.
Shaw, Carolyn Martin. “Body Politics,” in Enciclopedia of Race and Racism (Volume I), 228-230, Farmington Hills, MI: The Gale Group, 2008.
PAGE \* MERGEFORMAT8
*tekstiä ei ole käännetty vielä suomeksi*



[ Näyttely / Exhibition by Jon Irigoyen – Joulukuu / December – Alkovi 2013 | Kuva / Image: Arttu Merimaa ]